Takaisin eihullumpireissu.net pääsivulle

Sisällys

Sivu 1,     Alkutervehdys
Sivu 2,     Idea Belgiaan muuttamisesta
Sivu 5,     Kohti Brysseliä
Sivu 11,   Tuurilla talonmieheksi
Sivu 16,   Syntymäpäivänä sekoaminen
Sivu 19,   Elämänhistoriaa
Sivu 25,   Itse hulluudesta
Sivu 30,   Ensimmäinen päivä
Sivu 37,   Toinen päivä
Sivu 46,   Kolmas päivä
Sivu 49,   Neljäs päivä
Sivu 54,   Viides päivä
Sivu 57,   Uudestaan mielisairaalaan
Sivu 59,   Seitsemäs päivä
Sivu 66,   Kahdeksas päivä
Sivu 78,   Yhdeksäs päivä
Sivu 88,   Kymmenes päivä
Sivu 92,   Taikahuvila
Sivu 98,   Yhdestoista päivä
Sivu 103, Osastolle Lahteen
Sivu 109, Käännekohta
Sivu 112, Osastolla olosta
Sivu 121, Ulos maailmaan
Sivu 125, Takaisin alkuun
Sivu 128, Kirjoittamisesta
Sivu 129, Loppusanat

Liitteet

Tämä kirjan käsikirjoitus perustuu kirjeeseen, jonka kirjoitin erään huvilan omistajalle syksyn 2013 ja kevään 2018 välisenä aikana. Annettuani kirjeen hänelle kesällä 2018, jätin kirjoittamani tekstin joksikin aikaa rauhaan. Tauon jälkeen muokkasin tekstin käsikirjoitukseksi ja aloin etsiä sille kustantajaa (lisää siitä ja tästä nettisaitista Miksi kertoa hulluudestaan? –osiossa). Editoimisesta huolimatta alkuperäinen kirje ja tämä käsikirjoitus eivät merkittävällä tavalla eroa toisistaan.

Suuri kiitos kaikille minua hulluuteni aikana auttaneille ja/tai sen jälkeen tukeneille henkilöille.


Kuhmossa huhtikuussa 2021, Miro Sulkumäki



[Kommentti: toisin kuin kustantamoille lähettämissäni käsikirjoituksissa, tällä nettisivulla on lisäksi yksi video, kolmetoista valokuvaa sekä joitain kommentteja ja nettilinkkejä.]

Alkutervehdys

Jyväskylä, syksy 2013 – kevät 2018


Hei hyvä huvilan omistaja,

vilpitön pahoitteluni marraskuun 2012 tapahtumista. Olen pahoillani kotirauhasi rikkomisesta ja huvilallesi koituneista vahingoista sekä kaikesta aiheuttamastani mielipahasta, vaivasta ja rahakuluista. Tämä ei tekoani sinänsä miksikään muuta, mutta tarkoitukseni ei suinkaan ollut mellastaa juuri sinun omistamallasi huvilalla. Päädyin sinne täysin sattumalta, enkä osannut alkaa edes ajattelemaan, että kuka sen oikeasti omistaa. Itse asiassa heti huvilasi nähtyäni aloin kuvittelemaan, että se on siihen juuri ilmestynyt taikahuvila.
       Olin tullut hulluksi jo noin puolitoista viikkoa aiemmin Brysselissä, jossa tuolloin asuin sekä työskentelin. Ennen Suomeen ja sinun huvilallesi päätymistä olin siellä jo muun muassa joutunut kerran putkaan, kahdesti mielisairaalaan, saanut lentokiellon eräälle lentoyhtiölle, juoksennellut ilman vaatteita, ja Suomen Brysselin-suurlähetystökin oli tapauksessani mukana.

Aloin kirjoittamaan tätä kirjettä syksyllä 2013 – eli noin vuosi hulluksi tulemisen jälkeen – sillä tunsin olevani selvityksen velkaa kotirauhasi rikkomisesta ynnä muusta. Tämän kertomuksen kirjoittaminen oli minulle myös tietynlaista omatoimiterapiaa, varsinkin ensimmäisten kirjoitusviikkojen aikana.
       Kerron rehellisesti lähes kaiken mitä tapahtui hulluksi tultuani, se on vähintä mitä voin tehdä. Eri syiden takia sain tämän kirjeen valmiiksi vasta nyt. Toivottavasti luet sen kokonaan ja vielä kerran, vilpitön pahoitteluni tapahtuneesta.

Idea Belgiaan muuttamisesta

Kertomuksen voisi aloittaa vaikkapa heinäkuulta 2008. Olin tuolloin 29-vuotias ja palannut juuri maailmanympärimatkalta takaisin Suomeen. Asuin aluksi isäni luona Etelä-Suomessa, sillä minulla ei ollut omaa asuntoa. En oikein tiennyt mitä tehdä, tai minne mennä seuraavaksi. Kirjoitin kyllä matkakertomukseni loppuun ja laitoin sen valokuvineen kotisivulleni, mutta paljoa muuta järkevää en sitten tehnytkään. Vastakulttuurishokki iski minuun jonkin verran, ja toki itse reissussakin oli hieman sulattelemista. Isäni oli onneksi usein poissa kotoa, joten sain olla yksin suurimman osan ajasta.
       Syyskuun lopulla muutin Jyväskylään. [Toinen vaihtoehto oli Tampere.] Tunsin sieltä pari kaveria, mutta itse kaupunkia en tuntenut lainkaan. Uuteen paikkaan on aina mielenkiintoista muuttaa, mutta kun alkuinnostus muutaman päivän jälkeen hyytyi, niin sitten tietynlainen tyhjyyden tunne iski, ja iskikin pahasti. Vaikka ulkoisesti kaikki oli hyvin, niin olin silti aivan rikki. Maailmanympärimatkan tekeminen oli ollut vuosia elämäni suurin haave: ajatus reissusta oli muhinut päässäni siitä lähtien, kun näin Neil Hardwickin ”Paluu Timbuktuun”-matkailuohjelman (luin myös sen tekemisestä kertovan kirjan). Nyt haaveen toteuduttua mikään ei tuntunut oikein miltään ja olin tavallaan aivan tyhjän päällä.
       Palatessani heinäkuussa Suomeen olin ollut hyvässä fyysisessä kunnossa, mutta joulukuuhun mennessä olin lihonut jo lähemmäs parikymmentä kiloa, sillä join usein olutta ja söin joko pakaste- tai itse tehtyä pizzaa. Tiesin toki lihoneeni paljon, mutta havahduin siihen vasta eräänä päivänä, kun olin nousemassa ulos isäni autosta: se ei enää sujunutkaan niin helposti kuin aina ennen. Silloin sain tarpeekseni, ja aloitin paluun takaisin vanhoihin mittoihini.


En edelleenkään tiennyt mitä tehdä seuraavaksi. Keväällä 2009 – törmättyäni sattumalta vanhaan tuttuuni ala-asteelta – sain idean ryhtyä linja-autonkuljettajaksi. Koulutus alkoi Lievestuoreella syyskuussa ja valmistuin bussikuskiksi seuraavan vuoden toukokuussa. Sain heti valmistuttuani työpaikan ja aloin ajamaan paikallisbussia Jyväskylässä.
       Elämälläni oli jälleen jonkinlainen suunta, ja kesällä 2010 kaikki näytti oikein hyvältä. Kuljin työmatkat aina polkupyörällä, mutta olin jo ostanut vanhan valkoisen Ladan tulevia, pidempiä työmatkoja varten. Olin saanut pankista 75 000 euron lainalupauksen omistusasuntoa varten ja aioin ostaa rivitalopätkän jostain hieman syrjempää. Kävin kesän aikana katsomassa kahta ehdokasta – yhtä Tikkakoskella ja toista Laukaassa. Kumpikaan ei onneksi miellyttänyt minua tarpeeksi, sillä elokuun lopulla oikea olkapääni alkoi kipeytymään. Lopulta olkapääni tuli niin kipeäksi, että minun oli pakko jäädä sairaslomalle.
       Olin kaiken kaikkiaan lähes puolitoista vuotta sairaslomalla. Alussa yritin kahdesti palata töihin, mutta sitten piti luovuttaa kokonaan: olkapääni kipeytyi jo parin tunnin ajamisesta niin paljon, että työpäivät piti molemmilla kerroilla keskeyttää. Kävin työterveyspalvelun kautta monissa eri tutkimuksissa, kolmella eri fysioterapeutilla, ja tein sekä koti- että kuntosaliharjoitteita, mutta vika ei selvinnyt – eikä tilanne helpottunut. Välillä olkapääni oli hieman parempana ja välillä siihen sattui heti aamusta alkaen. Noin yhdeksän kuukauden sekä noin neljän eri työterveyslääkärin jälkeen minulle tuli mitta täyteen, ja marssin yksityiselle erikoislääkärille. Oikeaan olkapäähäni tehtiin tähystysleikkaus pari kolme viikkoa ensimmäisen käyntini jälkeen. Leikkauksesta toipumiseen sekä kuntoutukseen kului lisäksi vielä joitain kuukausia.


Palatessani töihin karkauspäivänä 2012 olin muuttunut mies, minulla oli ollut paljon aikaa ajatella asioita. Olin myös saanut edellisenä syksynä sattumalta idean Brysseliin muuttamisesta. Yhden kaverini kämppäkaverin siskon mies omisti muuttofirman Brysselissä, ja hänelle kuulemma kelpaisi aina töihin luotettava, kuorma-autokortin omaava muuttomies. Olin tämän kuullessani heti todella innoissani ja suorastaan ihmettelin, että miksi Brysseliin muuttaminen ei ollut milloinkaan käynyt edes mielessäni, olihan se kuitenkin aikamoinen metropoli ihan tuossa naapurissa. Muuttaminen sinne, miksipä ei! En ollut aiemmin käynyt Brysselissä, enkä tuntenut koko maasta ketään. Se ei minua kuitenkaan huolettanut, sillä olin nelisen vuotta aiemmin lähtenyt paljon kauempana olevaan Uuteen-Seelantiin tuntematta sieltäkään ketään.
       Edellä mainittu muuttofirma päätyi sairaslomani loppupuolella konkurssiin, mutta se ei minua enää pysäyttänyt. Ajoin sairaslomalta paluun jälkeen paikallisbussia vielä puolisen vuotta, eikä olkapääni tullut kertaakaan kipeäksi. Irtisanoin sekä asuntoni että itseni, pakkasin rinkan, annoin loput vähäisestä materiaalisesta omaisuudestani kavereille/SPR:lle, ja olin valmis lähtemään kohti Belgiaa. Aioin asua Brysselissä joitain töitä tehden ja katsoa sitten aikanaan, että minne matka vie seuraavaksi.

Muistan hyvin, kuinka muutama päivä ennen töiden päättymistä minua alkoi arveluttamaan koko reissuun lähteminen. Tämä olisi kolmas reppureissuni, enkä ollut kokenut mitään tällaista aiempien reissujen alkamista odotellessani. Päivien vieriessä tunne kasvoi niin voimakkaaksi, että päädyin kirjoittamaan siskolleni niin sanotun ”death letterin” siltä varalta, että minulle kävisi huonosti. En loppujen lopuksi kuitenkaan antanut kyseistä kirjettä siskolleni, vaikka tapasinkin hänet hieman ennen Suomesta poistumista.

Kohti Brysseliä

Pari päivää töiden loppumisen jälkeen, heinäkuun lopulla 2012, lähdin Jyväskylästä junalla Helsinkiin. Vietin pari mukavaa kesäpäivää Helsingissä kavereideni kanssa, olin muun muassa ensimmäistä kertaa purjeveneen kyydissä. Elokuun toisena päivänä hyppäsin hieman isompaan Finnlinesin rahti-/matkustajalaivaan. Laiva irtautui satamasta viiden maita iltapäivällä, ja matka Saksan Travemündeen tulisi kestämään kolmisenkymmentä tuntia. Katselin kannella maisemia ja otin pari olutta, tuntui hienolta päästä pitkästä aikaa seilaamaan laivalla.
       Illalla kävin saunassa. Istuskellessani poreammeessa aurinko alkoi juuri laskemaan taivaanrannan taa. Ei yhtään hassumpi alku reissulle, varsinkin kun olin aiemmin tavannut todella mukavan rekkakuski K:n, joka oli luvannut heittää minut Travemündesta aina Amsterdamin laitamille saakka. Aiempien reissujeni tapaan minulla oli kaikki tarvittava mukana rinkassani, joten en ollut varannut itselleni hyttiä. Nukuin yön käytävän lattialla kuten pari muutakin matkustajaa, ”jalkkista”.

Hieman yli vuorokausi Helsingistä lähdön jälkeen saavuimme Travemündeen. Hyppäsin K:n kyytiin, pyörähdimme aluksi sataman kaupassa, ja sitten lähdimme ajamaan kohti Amsterdamia. Oli välillä melkoisen jännittävää olla ison rekan kyydissä yöaikaan, liikennettä ja tietöitä oli matkan varrella todella paljon.
       Pysähdyimme aamuyöllä jonkin ison rahtiterminaalin lähelle. Nukuimme jonkin verran, ajomatkaa oli kertynyt yhteensä noin viisisataa kilometriä. Rahdin hoitamisen jälkeen K ajoi jonkin ison huoltoaseman lähelle pidempää lepoa varten. Juttelimme vielä jonkin aikaa, sitten kiitin K:ta kyydistä ja kävelin huoltoaseman vieressä olevaan hotelliin.
       Loppupäivä meni hotellihuoneessa lueskellessa ja lepäillessä. [Olikin muuten ensimmäinen kerta, kun olin reppureissun aikana hotellissa yötä.] Nukuin yön hyvin. Aamupalan syötyäni menin ensin bussilla juna-asemalle ja sitten lähdin junalla kohti Brysseliä. Maisema oli hassun tasaista.
       Päästyäni perille Brysseliin etsin hostellin – kyselemällä lähimmän sellaisen sijaintia ystävällisen näköisiltä ihmisiltä. Löydettyäni jonkin hostellin jätin tavarani (yhteis)huoneeseen, ja lähdin katselemaan kaupungin keskustaa sekä Grand Place-aukiota.


Ensimmäiset viikot Brysselissä kuluivat kaupunkiin tutustuessa, omaa asuntoa ja töitä etsiessä, muiden reissaajien kanssa jutellessa, hostellilla lorviessa ynnä muussa. Onnistuin yhdessä välissä saamaan mielenkiintoisen muuttokeikan Brysselistä Walesiin. Pakkasimme ensin Brysselissä erään perheen omaisuuden kuorma-autoon. Seuraavaksi ajoimme Ranskan Coquellesiin ja menimme junalla Englannin kanaalin alitse. Sitten ajoimme Englannista yötä myöten Walesiin ja nukuimme autossa – sen minkä ehdimme ja saimme nukutuksi. Saatuamme muuttolastin aamupäivästä purettua, lähdimme viemään kuorma-autoa Lontooseen. Työurakan päätyttyä vietin pari mukavaa päivää Lontoossa. Sitten lähdin ensiksi bussilla Doveriin, menin sieltä lautalla Englannin kanaalin yli Ranskaan, ja lopuksi otin bussin takaisin kohti Belgiaa ja Brysseliä.

Brysseliin paluun jälkeen etsin vuokra-asuntoa entistä aktiivisemmin, sillä olin majaillut eri hostelleissa nyt jo noin kuukauden verran. Joissain hostelleissa sai olla maksimissaan vain tietyn ajan, esimerkiksi yhden viikon, joten olin ehtinyt vierailla jo useammassakin eri hostellissa. (Eräänkin hostellin vieressä sattui olemaan kirkko aamulla soivine kelloineen, joten muutin heti toiseen hostelliin).
       Huomasin lopulta netti-ilmoituksen soluasunnosta, joka sijaitsi jonkin kerrostalon 18. kerroksessa. Kiinnostuin siitä heti ja sovimme tapaamisen. Kerrostalo oli todella valtavan kokoinen. Katutasolla oli muun muassa iso kauppa, kioski, posti, pankki, lääkäriasema ja parturi-kampaamo. Katutaso-kerroksessa oli myös oma sisäänkäyntialue eli aula talon asukkaille, ja aulan oven avaamiseen tarvitsi (magneettisen) kulkukortin. Aulassa oli kolmea hissiä, ja niitä vastapäätä oli pieni vastaanottotiski eli respa vahtimestareineen/vartijoineen. Koko rakennuksessa oli asuintilaa yhteensä noin tuhannelle ihmiselle ja kerroksia siinä oli noin kaksikymmentäviisi.
       Kävin katsomassa soluasunnon vapaata huonetta ja päätin heti ottaa sen. Asunto oli siistissä kunnossa ja olohuone/keittiö-yhdistelmä oli todella iso sekä viihtyisä. Parveke oli koko asunnon levyinen ja maisema siltä melkoisen upea. Oma huoneeni oli melko pieni, mutta samapa se, ainakin se olisi oma. Kämppäkavereina olisi minua hieman vanhempi päävuokralainen R Ruandasta sekä minua hieman nuorempi B Burundista. R oli nuorena jäänyt nippa nappa henkiin Ruandan kansanmurhasta ja päätynyt monien vaiheiden sekä maiden jälkeen Brysseliin. R oli töissä eräässä hotellissa tarjoilijana. Burundista kotoisin oleva B oli isokokoinen ja todella mukava kaveri. Hän oli päätynyt Brysseliin paremman elämän toivossa ja teki työkseen erinäisiä keittiöhommia.
       Muutin uuteen kotiini heti seuraavana aamuna. Kyseisessä kaupunginosassa asui ihmisiä virallisten tietojen mukaan yli sadastaviidestäkymmenestä maasta. Katukuva olikin mukavan kirjavaa sekä ihmisten että pienien puotien osalta. Vaikka en yleisesti ottaen isoista kaupungeista välitä, niin pidin todella paljon oman kaupunginosani tunnelmasta. Lisäksi maisema omastakin ikkunasta, saati sitten leveältä parvekkeelta, oli todella upea. (Eräs sardinialainen kaveri totesi joskus myöhemmin, katsellessamme kaupungin maisemaa 18. kerroksesta, että: ”Siinä on ihmiskunnan 40 000 vuoden evoluutio”.)


Se oli mielenkiintoista aikaa. Olin omillani ja koko omaisuuteni oli rinkassani. R oli asunut Brysselissä jo joitain vuosia, joten tapasin hänen kauttaan monia mielenkiintoisia ihmisiä. Kävin museoissa, puistoissa, tivolissa, kavereiden luona ynnä muuta, mutta viihdyin myös paljon omissa oloissani kämppäkavereideni ollessa töissä. Poltin lähes joka päivä kannabista. Etsin kyllä töitäkin, mutta en kovinkaan aktiivisesti.
       Yhdessä vaiheessa kämppäkaverini R järjesti minut töihin keittiöapulaiseksi samaan hotelliin, jossa hän oli itse töissä. Kun menin paikalle, niin pääkokin kysymyksestä ”Toitko omat veitsesi?” ymmärsin kyllä heti, että nyt en ole ihan omassa elementissäni. Pärjäsin ensimmäisen työpäivän jotenkuten kaikenlaista pientä tehden, meitä oli keittiössä yhteensä noin kymmenen henkeä joidenkin juhlien takia. Mutta toinen työpäivä sitten...
       Kaksi päivää myöhemmin olin kotosalla ja päivä oli jo puolessa. Ajattelin, että tuskinpa ne nyt enää töihin soittavat. Siispä poltin parvekkeella kunnon jopon eli kannabissätkän, menin huoneeseeni, ja puhelin soi. ”Pääsetkö töihin?” Eipä sitä voinut oikein kieltäytyäkään, ja olihan töiden alkamiseen vielä parisen tuntia aikaa. Syötyäni ja saatuani kamat kasaan lähdin suunnistamaan työpaikalle, matkaa sinne oli useampi kilometri. Olin metrossa vielä sen verran pöllyssä, että melkein unohdin jäädä pois omalla pysäkilläni.
       Kun lopulta saavuin työpaikalle, niin menin heti alakerran pukuhuoneeseen. Vaihdoin edellisenä päivänä ostamani, ammattimaisen näköiset vetimet päälle. Syvä puhina, ja ei muuta kun keittiölle. Kapusin portaat ylös keittiölle. Ei ketään. Ei ketään missään. Siinä sitä sitten olet, ranskaa vain muutaman sanan/fraasin osaavana, ja hieman alapilvessä neljän tähden hotellin keittiössä yksinäsi. Kello oli muutamaa minuuttia vaille tasan, mutta edellisen vuoron kokki oli jo lähtenyt. Kello tuli ja meni yli tasan, eikä seuraavan työvuoron kokkia näkynyt missään. Minuuttien madellessa, seisoskellessani yksinäni keittiössä, toivoin hartaasti, ettei puhelin vain ala soimaan. Toivoin myös, ettei kukaan salissa olevista ihmisistä saa päähänsä tilata jotain.
       Viimein kokki saapui paikalle, noin vartin myöhässä. Tilanne pelastettu! Tai sitten ei, hän oli kotoisin Kambodžasta ja puhui ranskaa paremmin kuin englantia. Olin jo hyvin pitkälti toennut kannabissätkän jäljiltä, ja tuskinpa hän edes huomasi mitään. Työt kestivät iltaan saakka. Tein mitä pystyin ruokatilauksien suhteen, mutta minua ei kutsuttu enää töihin, eihän minulla ollut edes mitään koulutusta ravintola-alalta.

Kuva 1. Maisema kolmannen hostellini ikkunasta. (Ennen flippaamista ottamistani valokuvista säilyi ainoastaan 6 kpl)

Kuva 2. Jossain päin Itä-Lontoota.

Kuva 3. Lontoo, Houses of Parliament ja Big Ben.

Kuva 4. Le Botanique / Kruidtuin eli kaunis puutarha/puisto ym.

Kuva 5. Osa Rue Royale / Koningsstraat-katua.

Kuva 6. Mukava pieni pubi erään hostellin lähellä.

Tuurilla talonmieheksi

Olin asunut Brysselissä nyt jo yli kaksi kuukautta, ja tehnyt ainoastaan yhden muuttokeikan sekä kokeillut hieman kokkailualaa. Rahani alkoivat käydä vähiin, ja mielessäni käväisi jo lähteä maitolentokoneella takaisin Suomeen. Mutta sitten tilanne muuttuikin aivan täysin. Tiesin, että melko lähellä asuntoani sijaitsi Brysselin Merimieskirkko. Ajattelin pyörähtää siellä ja jättää ilmoituksen: ”Suomalainen 33v mies, etsii mitä tahansa töitä”. Kun menin käymään paikan päällä, niin minua alettiinkin heti houkuttelemaan sinne töihin! Merimieskirkkolaiset olivat jo pidemmän aikaa kaivanneet vapaaehtoistyöntekijää tekemään talonmiehen/kahvilatyöntekijän töitä.
       Menin heti seuraavana päivänä uudestaan Merimieskirkolle, se oli ikään kuin "tutustuttamispäivä". Aika kului mukavasti kaikenlaista uutta opetellessa sekä ihmisten kanssa jutellessa, ja päivän päätteeksi minua pyydettiin ryhtymään vapaaehtoistyöntekijäksi. Suostuin siihen ilomielin.

Tulisin työskentelemään suurimman osan ajasta Merimieskirkon kahvilassa – jossa oli myös pieni myymälä – ja lisäksi tekisin kaikenlaisia talonmiehen hommia. Voisin muuttaa Merimieskirkolle jo kahden päivän kuluttua, ja tulisin asumaan kahden nuoren neidin kanssa samassa soluasunnossa. Kyseiset neidit olivat myös vapaaehtoistyöntekijöitä, ja minut mukaan luettuna viisi kahdeksasta Merimieskirkon työntekijästä asui rakennuksessa. Asuminen sekä netti olisivat minulle ilmaisia, ja saisin rahallista korvausta ✖ euroa kuukaudessa. Lisäksi minulla olisi todella mukavat työkaverit/kämppäkaverit/naapurit. Brysselin seikkailuni oli saanut aivan huiman käänteen. Minulla oli jo vuosia ollut päässäni sellainen pieni hassu haave, että jos sitä joskus olisi jonkin niin sanotusti tiiviin yhteisön jäsen, ja tekisi sekä itselleen että yhteisölleen mielekästä työtä. Tämä oli se!

EU-korttelin lähellä sijaitseva Brysselin Merimieskirkko-rakennus oli ikään kuin viisikerroksinen kerros/rivitalonpätkä, samalla kadulla sijaitsevat rakennukset kun tuppaavat olemaan kiinni toisissaan. (Kuten kuvasta 6 hieman näkyy.) Kellarikerros oli suurimmaksi osaksi varastotilaa, mutta siellä löytyi myös sauna, jonka asiakkaat saivat halutessaan varata käyttöönsä. Katutasolla – eli ensimmäisessä kerroksessa – oli keittiön ja kahvilan lisäksi pieni myymälä, jossa oli kaikenlaisia Suomesta rahdattuja tavaroita, lähinnä elintarvikkeita sekä Suomi-aiheisia lahjatavaroita. Seuraavassa eli toisessa kerroksessa sijaitsi kirjasto – lainattavine ja myytävine kirjoineen – sekä iso kokoontumistila, jossa oli päiväkerho- ynnä muuta toimintaa. Kolmas ja neljäs kerros olivat työntekijöiden asuintiloja, itse asuin kolmannessa kerroksessa. Rakennukseen kuului myös mukavan kokoinen sisäpiha sekä osa viereisen rakennuksen toisesta kerroksesta. Sitä käytettiin elintarvike- ynnä muuna varastona ja sinne pääsi kulkemaan sisäpihalle rakennettuja portaita pitkin. Brysselin Merimieskirkon varsinainen kirkko oli muutaman sadan metrin päässä (en ehtinyt käydä katsomassa sitä kertaakaan).
       Pidin todella paljon sekä asumisesta että työskentelystä Merimieskirkolla, sen mitä se ehti kestää, eli hieman päälle kaksi viikkoa. Työkaverini olivat todella mukavia ja jokaisen päivän aikana sai nauraa paljon. Asiakaskunta Merimieskirkolla oli lähes yksinomaan muita Brysselissä asuvia suomalaisia, kuten esimerkiksi virkamiehiä ja -naisia. Monille asiakkaille Merimieskirkko tuntui olevan tärkeä kohtaamispaikka – kaikenlainen kerhotoiminta oli hyvin suosittua.


Ensimmäiset kaksi viikkoa Merimieskirkolle muuttamisen jälkeen kuluivat todella nopeasti. Suomesta oli jokavuotiseen tapaan tulossa iso kontillinen kaikenlaista joulu- ynnä muuta tavaraa. Tavarakontti saapuisi kahden päivän kuluttua, ja osa työkavereistani tuntui stressaavan sen tuloa jonkin verran. Tavallaan siihen oli hieman syytäkin: jo muutenkin ahdas ja yksisuuntainen, ylämäkeen ajettava katumme muuttuisi vieläkin ahtaammaksi, kun kontti parkkeerattaisiin rakennuksemme viereen. Tämän lisäksi paikalle pitäisi saada mahdollisimman paljon ihmisiä auttamaan kontin purkamisessa. Lähes kaikki tavarat pitäisi saada siirrettyä ihmisketju-menetelmällä kontista Merimieskirkko-rakennuksen ja sisäpihan läpi portaita ylös aina naapuritalon varastolle asti.
       Olin jo aiemmin muiden talonmieshommien ohessa puuhaillut hieman naapuritalon varastossa. Tein päivän aikana urakan loppuun eli muun muassa vahvistin vierekkäisten hyllyjen kiinnityksiä paksuilla nippusiteillä, siivosin loputkin varastosta, suunnittelin mihin uudet tavarat olisi hyvä sijoittaa ynnä muuta.
       Yhdessä vaiheessa, käydessäni läpi sekalaista romulaatikkoa, tein aikamoisen löydön: löysin vanhan valokuva-albumin, jonka vanhimmat valokuvat olivat lähes sata vuotta vanhoja. Vein aarteen tohkeissani kahvilaan ja ihastelin valokuvia työkavereideni kanssa. (Albumi päätettiin lähettää hetimiten Suomeen.) Löysin varastoa siivotessani myös kauniin mustavalkoisen taulun/printin, jonka kehyksen lasi oli rikki. Kuvassa oli laituri sekä sumuinen järvi, jonka vastarantaa ei kunnolla erottanut. Tykästyin tauluun välittömästi.


Olimme sopineet menevämme merimieskirkkolaisten ynnä muiden kanssa illalla elokuviin. Sanoin tulevani elokuvateatterille omin neuvoin ja lähdin heti töiden jälkeen vanhalle asunnolleni moikkaamaan R:ää. Paikalla oli myös B:n tilalle tullut mukava sardinialainen S. Juttelimme kaikenlaista ja poltimme myös pilveä. Parin tunnin kuluttua lähdin kävelemään elokuvateatterille, meitä kokoontui sinne lopulta noin kymmenisen henkeä. Elokuvateatteri oli todella suuri ja hulppean näköinen. Elokuvana oli silloinen uusin Bond-elokuva Skyfall.
       Elokuvan jälkeen porukka pähkäili pitkään, että mihin baariin menisimme. Kävimme ensin eräässä baarissa – joka oli vanha bordelli –, mutta se ei kaikille kelvannut, joten lähdimme sieltä pois. Menimme lähemmäs keskustaa jollekin kävelykadulle, sen varrella oli useampikin baari. Jakauduimme kahtia eli osa porukkaa meni yhteen ja osa johonkin toiseen baariin. Lähdin käymään heti baarin vessassa. Kun tulin sieltä takaisin, niin en nähnyt enää ketään tuttuja missään, en vaikka pyörin kaksi kertaa koko baarin ympäri. Kaikki olivat lähteneet jonnekin muualle, eikä kukaan ollut jäänyt odottamaan minua tai ilmoittanut minulle asiasta yhtään mitään. Nyt riitti tämä baarien arpominen! Soitin sardinialaiselle S:lle ja lähdin kävelemään kohti vanhaa asuntoani. Puolimatkassa sinne yksi työkavereistani soitti minulle viimein, mutta sanoin olevani jo menossa vanhalle kämpälleni moikkaamaan kavereitani. Olin kieltämättä melko suutuksissani siitä, että minut oli noin vain ”jätetty”, ja että se huomattiin vasta nyt. Kyseinen tapahtuma, noin puolitoista vuorokautta ennen pääni nyrjähtämistä, saattoi hyvinkin olla jonkinlainen alkusysäys sille mitä tulisi tapahtumaan. Yksi hyvin ikävä lapsuudenmuistoni – olin silloin alle kouluikäinen – oli jotain tuonkaltaista.
       Saavuin vanhalle asunnolleni. Sinne oli tällä välin tullut vanhan huoneeni vuokranneen ranskalaisen neiti N:n kavereita. Juttelin S:n kanssa lisää Sardiniasta, sinne matkustaminen oli käynyt kiehtomaan minua viime aikoina todella paljon. (Olin jo ennen S:ään tutustumista jutellut paljon Sardiniasta muun muassa R:n kanssa, hän oli kierrellyt siellä pitkän aikaa.) Juttelin ihmisten kanssa, join pari olutta, ja poltin myös pilveä. Kun ranskalainen neiti N kavereineen lähti puolenyön tietämillä baariin ja S painui nukkumaan, niin lähdin kotiin eli Merimieskirkolle. Valvoin jälleen kerran myöhään tietokoneeni äärellä enkä nukkunut paljoakaan.


Seuraava päivä oli vapaata. Kuluneet hieman yli kaksi viikkoa olivat olleet todella hektisiä, en ollut edes ehtinyt järjestämään huonettani mieleiseeni kuntoon / ostamaan sinne kaikkea tarvittavaa. Nyt siihen olisi aikaa. Lähdin jo aamupäivästä liikenteeseen ja soitin aluksi S:lle, että voisinko pyörähtää siellä, eli menin vanhalle asunnolleni ja polttelin S:n kanssa pilveä. Normaalisti en olisi sitä päiväsaikaan (vapaapäivänä) polttanut, ettei kukaan Merimieskirkon työntekijä tai asiakas vain sattuisi huomaamaan mitään. Eilisen takia en kuitenkaan viitsinyt välittää asiasta, ja kestäisi muutenkin melko kauan, ennen kuin palaisin takaisin Merimieskirkolle. Hengailtuani jonkin aikaa S:n kanssa menin ensiksi yhteen intialaiseen ravintolaan syömään. Seuraavaksi kävin ostamassa huoneeseeni maton ynnä muuta tarpeellista. Kävin myös yhdessä maustepuodissa sekä ruokakaupassa. Tultuani takaisin kotiin imuroin, pesin pyykkiä ja laitoin huoneeni kuntoon. Kiinnitin myös aiemmin mainitsemani taulun seinälle (sellaisen hassun vale/sisustustakan yläpuolelle). Kaikkeen tähän puuhasteluun menikin koko loppupäivä.
       Alkuillasta vanha naapurini ja kaverini isosta kerrostalosta, espanjalainen E, tuli käymään luonani. Esittelin hänelle rakennusta, juttelimme, joimme pari olutta huoneessani, ja sitten lähdimme käymään baarissa. E:lläkin olisi huomenna työpäivä, joten emme juoneet paljoa emmekä viipyneet baarissa kovinkaan myöhään. Kotiin päästyäni surffailin kuitenkin netissä johonkin saakka aamuyötä eli nukuin vain vähän.

Syntymäpäivänä sekoaminen

Hulluksi tulemisen päivä. Näin jälkikäteen on helppo nähdä huolestuttavia merkkejä ilmassa. Olin jo ennen Merimieskirkolle muuttamista nukkunut huonosti noin kahden ja puolen kuukauden ajan. Hostellien yhteishuoneissa oli liikenteen melun lisäksi aina hieman rauhatonta ihmisten tullessa ja mennessä milloin sattuu. Vanhassa soluasunnossani olin joutunut heräämään aina aikaisin, sillä alhaalla kadulla oli iso lasinkeräyskontti, johon ihmiset paiskoivat pulloja ynnä muuta lasitavaraa heti aamusta alkaen. Vaikka olimmekin 18. kerroksessa, niin myös liikenteen melua kuului jonkin verran, vähemmän toki kuin hostelleissa. Tämän lisäksi heräsin usein myös siihen, kun kämppäkaverini lähtivät tai tulivat joko töistä tai baarista, sillä huoneeni sijaitsi ulko-oven ja keittiön vieressä.
       Nyt olin asunut hieman yli kaksi viikkoa kahden muun merimieskirkkolaisen kanssa samassa soluasunnossa. Toisin kuin vanhalla asunnollani, liikenteen melua ei kuulunut lainkaan, sillä huoneeni ei ollut kadun vaan sisäpihan puolella (ensimmäistä kertaa nukkumaan käydessäni suorastaan havahduin siihen, kuinka ihanan hiljaista ympärilläni oli). Huonona puolena oli se, että tässäkin asunnossa huoneeni oli keittiön vieressä – ja seinät olivat kuin pahvista tehdyt. Talossa myös riitti vilinää aamupäivästä alkuiltaan asti – maanantaipäiviä lukuun ottamatta, jolloin rakennus ei ollut auki asiakkaille. Loppuillasta aamuun saakka talossa oli kuitenkin todella rauhallista. Nautin siitä, että sain iltaisin ja öisin olla yksin huoneessani ilman mitään hälinää tai meteliä. Valvoin kuitenkin aina aivan liian myöhään enkä nukkunut tarpeeksi. Yöuneni vähenivät vähenemistään. Lopulta en tavallaan enää edes huomannut jatkuvaa väsymystilaani, siitä oli tullut uusi, normaali olotila. Lisäksi join työ- ja vapaapäivieni aikana paljon kahvia, jota en normaalisti juo lainkaan.

Sitten työkiireet, töissä oli nimittäin aina hyvin kiireistä. Olin suurimman osan ajasta töissä kahvilassa/myymälässä, jossa kyllä riitti asiakkaita ja puuhasteltavaa. Lisäksi jo ennen minun tuloani kerääntyneet talonmiehen työt jatkoivat kasaantumistaan. Silloin kun ehdin joitain talonmiehenhommia tehdä, niin tuntui siltä, että kun sain yhden homman tehtyä, niin olin sinä aikana huomannut jo kaksi uutta hommaa, jotka pitäisi myös tehdä, tai jotka pitäisi olla jo tehtyinä. Työtahtini oli liian kiivas ja otin työni aivan liian vakavasti. Koska olin uusi työntekijä, niin halusin kai näyttää muille, ja myös itselleni, että olen hyvä työssäni.
       Kahvi ja tupakka vaimensivat hyvin näläntunnetta, joten yleensä en paljoa syönyt työpäivien aikana. Olin myös kerran pari päivää flunssassa, mutta jatkoin töidentekoa heti kuin suunnilleen kykenin, vaikka olisin kyllä tarvinnut hieman pidemmän toipumisajan (tulen hyvin harvoin kipeäksi ja yleensä siihen liittyy vahvasti stressi).

Pääkopan puolelta mieltäni painoi se, että asuttuani Brysselissä nyt hieman yli kolme kuukautta, olin maassa tavallaan laittomasti, sillä en ollut voinut rekisteröityä aiempaan osoitteeseeni. Asia oli kyllä hoitumassa, mutta se painoi silti hieman mieltäni. Lisäksi minua vaivasi tietyllä tavalla myös se, että olin nyt Merimieskirkolla töissä vaikka en edes kuulunut kirkkoon (olin käynyt eroamassa kirkosta 18-vuotispäivänäni, hyppytunnin aikana). Eräs työkaverini – minua haastatellut – tiesi kyllä etten kuulu kirkkoon, mutta tunsin silti itseni tavallaan hieman huijariksi. Lopuksi mieltäni nakersi hieman myös se, että toisinaan vanhalla asunnollani tapahtuva pilven polttaminen oli pidettävä varmuuden vuoksi täysin salassa. (Olin Merimieskirkolle muuttamisen jälkeen – eli kuluneen kahden ja puolen viikon aikana – polttanut vanhalla asunnollani pilveä kolmena eri päivänä. Näistä viimeisin kerta oli syntymäpäivääni edeltänyt aamupäivä.)


Takaisin Brysselin Merimieskirkolle juuri ennen hulluksi tulemista. Aloitin työt puoliltapäivin, sillä tavarakontti olisi tulossa vasta noin neljän maita iltapäivällä. Kävin vielä kerran tarkistamassa varaston, siellä oli kaikki valmiina. Selkäni oli jumissa kaikesta tavaroiden kantamisesta ja portaissa ravaamisesta, joten etsin työkaveri T:n käsiini. Hän sai naksautettua selkäni kuntoon, kipu hävisi saman tien. Seuraavaksi menin katsomaan, että missä kunnossa saunatilat ovat. Kaikki oli siellä ok. Olin juuri lähdössä pukuhuoneesta, kun ystäväni Sami soitti toivottaakseen minulle hyvää syntymäpäivää. (En ole juhlinut syntymäpäiviäni lapsuuteni jälkeen, enkä odottanut yhdenkään merimieskirkkolaisen tietävän / muistavan niitä.) Juttelin ystäväni Samin kanssa niitä näitä tovin verran.
       Puhelun jälkeen poltin tupakan sisäpihan kaasugrillin vieressä. Sen jälkeen kävelin päärakennuksen takaovelle. Avasin oven ja astuin sisään, katsoen samalla, että ovi menee kunnolla kiinni. Sitten käännyin, ja yllätyin. Aivan täysin. Työkaverini seisoivat rivissä muutaman metrin päässä minusta. Reagoin tilanteeseen ajattelemalla salamannopeasti: ”Mitä minä nyt olen tehnyt väärin?”. Välittömästi tuon ajatuksen jälkeen sanoin heille kaksi sanaa: ”Mitä nyt?”. Samassa tilanne muuttui, ja se yllätti minut aivan täysin, taas: työkaverini alkoivat laulamaan minulle syntymäpäivälaulua! Silloin pääni nyrjähti, mutta en itse huomannut yhtään mitään.
       Syntymäpäivälaulun jälkeen halailimme, ja sain työkavereiltani hienon syntymäpäiväkortin. Jätin kortin jostain syystä yhteen keittiön hyllyistä, ja sitten menin yläkertaan omaan huoneeseeni.

Siellä aloin lähes saman tien niin sanotusti sekoilemaan.

Elämänhistoriaa

Ennen sekoilun aloittamista kerron lyhyesti elämänhistoriastani, jotta nyrjähdystä seuraavat tapahtumat avautuisivat (ehkä) hieman enemmän.

Synnyin Heinolassa marraskuussa 1978, ja asuin Heinolassa koko lapsuuteni ajan. [Tämä selittänee jo kaiken ;) .]

Isäni oli merimies ja myös äitini oli ollut merillä töissä. Noin 3½-vuotiaasta noin 10½-vuotiaaksi saakka olin melkein joka kesä reissussa ”isän rahtilaivalla”. Kaksi vuotta minua vanhempi siskoni oli aina mukana, mutta äitimme jäi (kai) töiden takia useimmiten kotiin. Laivamatkat kestivät yleensä vain pari kolme viikkoa, mutta kerran kävimme jopa Välimerellä saakka. Saimme olla laivalla aina aivan vapaasti, yleensä mukana oli pari kolme muutakin lasta. Yleisen seikkailemisen, leikkimisen ynnä muun lisäksi katselimme messissä paljon erilaisia VHS-filmejä – pidin erityisen paljon James Bond-elokuvista. Laivamatkojen aikana tuli nähtyä paljon kaikkea mielenkiintoista sekä merellä että satamakaupungeissa. Reissasimme koko perheen voimin myös jonkin verran kotimaassa ja kävimme monesti Lapissa, Sallassa, äitini siskon perheen luona.

Olin pienenä lastentarhassa ja koulunkäynnin aloitin Seminaarin ala-asteella syksyllä 1985. Olin jonkin aikaa melko nynny ja muut lapset saivat minut helposti itkemään. Perheemme muutti saman vuoden joulukuussa kerrostaloasunnosta omakotitaloon. Koska olin vasta aloittanut ala-asteen ja eräs toinen koulu oli uutta kotiamme lähempänä, niin minut olisi haluttu siirtää sinne. Se ei kuitenkaan äidilleni sopinut, ja loppujen lopuksi sain kaupungilta luvan jäädä suorittamaan ala-asteen opintoni Seminaarin ala-asteelle. Kuljin kahden kilometrin pituisen matkan kouluun aluksi kävelemällä ja hieman vartuttuani ajoin koulumatkat polkupyörällä. Ala-aste oli kaiken kaikkiaan mukavaa aikaa ja sain kokeista hyviä numeroita.
       Sen sijaan Kymenkartanon yläaste ei ollut mukavaa aikaa. Minua alettiin heti kiusaamaan, ei tosin niin pahasti kuin joitain toisia oppilaita, mutta pahasti silti. Yhdeksäs luokka meni kiusaamiseni suhteen hieman helpommin, mutta siitä huolimatta oli todella hienoa päästä pois koko hemmetin yläasteelta.

Aloitin lukion ja oli upeata mennä kouluun kun tiesi, että saisi olla rauhassa. Kävi tosin niin, että vasta jonkin aikaa lukiossa oltuani aloin ihmettelemään, että mitä hittoa minä täällä oikein teen. Oli tavallaan aivan selvää, että menen lukioon – kuten isosiskonikin oli mennyt – ja että minusta tulee ylioppilas. En tiennyt mitä muutakaan tehdä, joten jäin lukioon.
       Muutaman viikon jälkeen mieleni alkoi muuttumaan. Lukion opettajani olivat aivan huipputyyppejä, ja minä suorastaan nautin erityisesti äidinkielen, historian, filosofian ja psykologian tunneista. (Vapaavalintaisista kursseista on jäänyt mieleeni erityisesti erään hienon opettajani pitämä luentomainen kurssi: ”Olevaisen olemuksesta”.)
       Sen sijaan ne aineet ja aiheet, jotka eivät minua kiinnostaneet, niin ne eivät sitten todellakaan kiinnostaneet. Esimerkiksi pitkään matematiikkaan ja fysiikkaan mielenkiintoni lopahti tyystin, ja palautin kokeissa tyhjän paperin useammankin kerran. En ollut aiemmin lintsannut kertaakaan, mutta varsinkin viimeisenä lukiovuonna olin melko paljon poissa koulusta, lähinnä tietokoneeni parissa. Ylioppilaskirjoitukset eivät minua jännittäneet, vaikka en lukenut niihin juuri lainkaan. Kirjoitin keskinkertaiset paperit ja se riitti minulle.
       Jo ennen lukiota olin ollut utelias ja kummastellut asioita. Lukion aikana äidilläni todettiin syöpä, joten aloin miettimään asioita vielä enemmän. Ajattelin silloin, että jos kuoleman jälkeen jää jotain jäljelle, niin sen on oltava kaikki se, mitä olet tehnyt ja kokenut elämäsi aikana. (Tämä ajatusmalli + perusuteliaisuuteni ajoivat minut tulevina vuosina kokeilemaan ja kokemaan vähän kaikenlaista.) Tietokoneiden ja elämän ihmettelyn lisäksi tykkäsin myös liikkua, pidin muun muassa uimisesta, lenkkeilystä ja maastopyöräilystä.


Lukion jälkeen, kesällä 1997, kävin vauhdikkaasti autokoulun. Olin tarkkaillut kuinka ihmiset ajavat ja ajanut kerran itsekin muutaman sata metriä, yhden kaverini opastuksella. Aloitin autokoulun eräänä maanantaina, ja jo seuraavan viikon perjantaina minulla oli kuorma-auton ajokortti. Kävin kesän aikana myös Turun yliopistossa filosofian pääsykokeissa, mutta siitä tuli ihan turistimatka, en ollut lukenut tylsiä pääsykoekirjoja juuri yhtään. Lähdin luokasta jo muutaman minuutin kuluttua todettuani, että ei tästä mitään tule.
       Seuraavaksi minun piti odottaa lähes vuoden verran siviilipalveluksen alkamista, olin päättänyt asiasta jo ennen kutsuntoja. Vanhempani yrittivät painostaa minua käymään armeijan, mutta pidin pintani. Harvat ystäväni eivät valintaani sen suuremmin kummastelleet, sillä ”oot aina ollu vähän outo”. Olin yhden kuukauden pakolliseen koulutusjaksoon pääsemistä odotellessani työharjoittelussa yhdessä tietokone- [3kk] ja toisessa kodinkoneliikkeessä [2,5kk].
       Koulutusjakson jälkeen, keväällä 1998, minulla ei ollut palveluspaikkaa johon mennä, joten jäin legioonaan – eli työtehtäviin Lapinjärven siviilipalveluskeskukselle. Tein kesän aikana lähinnä metsätöitä eli raivasin myrskyn kaatamia puita, lastasin puunpätkät traktorin kauhaan ja ajoin ne liiterille muiden legioonalaisten iloksi. Pidin siitä työstä paljon.
       Syksyllä 1998 menin apuopettajaksi eräälle pienelle ala-asteelle – se ei mennyt niin hyvin. Tein toki parhaani, mutta ne sivarikuukaudet eivät koulun rehtorista johtuen menneet kovinkaan mukavasti. Olin kyseisellä ala-asteella lähes koko lukukauden loppuun saakka, kunnes palvelusaikani tuli virallisesti täyteen.

Kesän jälkeen – syksyllä 1999 – muutin Mikkeliin opiskelemaan tietotekniikkaa. Tapahtui hieman sama kuin lukiossa eli jo parin viikon kuluttua aloin miettimään, että mitä hittoa minä täällä oikein teen. Vaikka pidinkin tietokoneiden parissa puuhastelusta, niin kärjistetysti sanottuna en halunnut valmistuttuani istua tietokoneen ääressä ja tehdä samaa työtä kahdeksan tuntia per päivä. Jatkoin kuitenkin opiskelua, muutakaan kun en keksinyt. Äitini sairastui uudestaan syöpään kun olin ollut Mikkelissä vasta puolisen vuotta, joten sinänsä oli hyvä, että minulla oli jotain tekemistä. Toimin opiskeluaikana huvikseni tutorina, olin pari vuotta huvitoimikunnan jäsen, ja työskentelin osa-aikaisesti ATK-kerhon ohjaajana Mikkelin vankilassa. Tein sekä syventävän työharjoittelun että opinnäytetyön silloiselle Itä-Suomen lääninhallitukselle.
       Valmistuin keväällä 2003 tradenomiksi ja lähdin kesän jälkeen Sotkamoon yhdeksän kuukauden pituiselle eräopaskoulukurssille. Luonto on aina ollut lähellä sydäntäni, ja olin alkanut harrastamaan vaeltamista pari vuotta aiemmin. Halusin nähdä millaista eräoppaan työ olisi käytännössä – ja saada samalla jotain mielekästä tekemistä, siten minulle ei jäisi niin paljon aikaa murehtia äitini tilannetta, hänen syöpänsä kun oli ollut jo pidemmän aikaa parantumaton. Eräopaskouluaika oli todella hienoa, tuli tehtyä ja koettua kaikenlaista (pidin erityisesti Lapin vaellusreissuista, köysihommista ja pelastuspuvun kanssa heikoilla jäillä leikkimisestä). Äitini kuoli syöpään muutama viikko ennen eräopaskoulun näyttökokeiden alkamista. En valmistunut eräoppaaksi, mutta se ei minua paljoa hetkauttanut.


Eräopaskoulun päätyttyä lähdin alkukesästä 2004 rinkka selässä kohti Britteinsaaria. Lensin aluksi Tampereelta Lontooseen ja vietin yön Stanstedin lentoasemalla. Reissusuunnitelmanani oli käydä Loch Nessin rannalla Skotlannissa ja mennä sieltä hissukseen Irlantia kohti. Tekisin Irlantiin päästyäni jotain töitä, jos sopiva tilaisuus sattuisi kohdalle, ja palaisin takaisin Suomeen sitten kun siltä tuntuisi. (Olin miettinyt jonkinlaisen reppureissun tekemistä jo ennen äitini kuolemaa.)
       Kaikki tarvittava oli rinkassani eikä minulla ollut mitään aikataulua: päätin seuraavan päivän tavoitteen joko illalla, tai sitten vasta aamulla. Tein matkaa busseilla, junilla ja laivoilla, mutta suurimman osan ajasta vain kävelin ja liftailin. Reissu oli hienoa aikaa – näin, koin ja ajattelin kaikenlaista. Olen aina viihtynyt hyvin yksin, isoista porukoista en välitä. Oltuani reissussa pari kuukautta päätin palata takaisin Suomeen.
       Seuraavaksi muutin Iisalmeen ystäväni Samin kämppäkaveriksi: hänellä oli vuokrakaksiossaan tilaa, ja olimme olleet jo aiemmin Mikkelissä kämppäkavereita. Kirjoitin reissustani matkakertomuksen ja tein sitä varten nettisivut, mutta muutoin vain lähinnä surin äitini kuolemaa. Join toisinaan paljonkin alkoholia, ja toisinaan taas en pisaraakaan moneen viikkoon. Noin puolen vuoden kuluttua, Samin saadessa töitä toisesta kaupungista, päätin muuttaa takaisin Mikkeliin.

Olin seuraavat kolme kesää töissä Visulahdessa kahvilatyöntekijänä, muun ajan vuodesta toimin pizzakuskina. Elokuun lopulla 2007 lähdin yksin Uuteen-Seelantiin/maailmanympärimatkalle. Olin saanut siihen idean Iisalmessa asuessani.
       Päästyäni Uuteen-Seelantiin minulla ei ollut asuntoa eikä työpaikkaa tiedossani. En myöskään tuntenut ketään koko maasta. Oltuani Aucklandissa noin kuukauden verran törmäsin hostellissani sattumalta suomalaiseen Tomiin. Hän oli ollut reissussa jo yli puolitoista vuotta, ja etsi töitä kuten minäkin. Muutaman päivän kuluttua päädyin hänen ansiostaan töihin erääseen tietyöfirmaan, ja sain myös vuokrattua huoneen eräästä kuuden hengen soluasunnosta. (Hieman pahamaineisella Karangahape Roadilla asuminen oli mielenkiintoinen kokemus.)
       Työskentelin aluksi erään betoninleikkaajan apulaisena, sitten liikenteenohjaajana, ja lopulta kuorma-auton kuljettajana (kuten Tomikin). Olin töissä puolisen vuotta, jonka jälkeen irtisanouduin ja lähdin reissaamaan ympäri Uutta-Seelantia. Muutaman viikon reissattuani palasin takaisin Aucklandiin ja aloitin paluumatkan takaisin Suomeen. Harkitsin kyllä meneväni muutamaksi kuukaudeksi myös Australiaan, mutta se jäi lopulta vain ajatukseksi. Saavuin takaisin Suomeen heinäkuussa 2008, ja siitähän tämä kertomus tavallaan alkaakin.

Kuva 7. Kirjoittaja pienenä.

Kuva 8. Koiteli, ”isin rahtilaiva”.

Itse hulluudesta

Itse hulluna olemisen kokemuksesta voisi myös sanoa muutaman sanan. Aivan ensimmäiseksi on mainittava se, että en missään vaiheessa ymmärtänyt – tai osannut edes epäillä – tulleeni hulluksi. Olin tavallaan sekä kuuro ajatusteni että sokea käyttäytymiseni eriskummallisuuden suhteen. Vasta noin kolme viikkoa hulluksi tulemisen jälkeen aloin hiljalleen palata takaisin järkiini.
       Hulluuteni aikana elin pääni sisäisessä, usein hyvin sekavassa maailmassa, jossa ajatukseni laukkasivat ja poukkoilivat sinne sun tänne. Ajatuksieni myllerryksen lisäksi myös mielikuvitukseni kävi ylikierroksilla: saatoin keksiä aivan yksinkertaisellekin tapahtumalle tai asialle monimutkaisen, harhaluuloja täynnä olevan selityksen.
       Vaikka en ajatellutkaan normaalilla tavalla, niin perusrauhallinen käytösmalli säilyi silti ylläni – ainakin suurimman osan ajasta. En tietääkseni missään hulluuteni vaiheessa ollut väkivaltainen, enkä muista toivoneeni kenellekään mitään pahaa. En myöskään vahingoittanut itseäni tahallisesti, ajatellut itsemurhaa, tai kuullut mitään vieraita ääniä päässäni. Koin kyllä kuuloharhan kaksi kertaa, oltuani hulluna jo yli viikon verran – ja nukkumatta ties kuinka kauan. Molemmat kuuloharhat kestivät kuitenkin vain hetken verran ja ne olivat täysin harmittomia.


Kaikenlaiset kokemani harhat, pelottavista vainoharhoista outoihin harhaluuloihin, olivat aina täyttä totta. Saatoin esimerkiksi alkaa jonain hetkenä luulemaan – eli olla täysin varma – että olenkin oikeasti ollut aina puolivampyyri, tai että olen Suomen tuleva Mars-astronautti. Tällaiset harhakuvitelmat eivät sinänsä olleet pelottavia: ne olivat ennemminkin hyvällä tavalla jännittäviä juttuja ja niistä seurasi toisinaan – näin jälkikäteen ajateltuna – melko koomisiakin tilanteita.
       Sen sijaan kaikki kokemani vainoharhat olivat aina ikäviä ja niissä oli tietynlaisia aste-eroja. Lievimmässä muodossa saatoin esimerkiksi alkaa uskomaan – eli olla vuorenvarma siitä –, että minua seurataan ja tarkkaillaan koko ajan kun kävelen kadulla. Hieman pelottavammassa muodossa olin vakuuttunut siitä, että hyvin pitkälti kaikessa on kyse juuri minuun suuntautuvasta, pahantahtoisesta salaliitosta. Kaikkein kauheimmassa ja pelottavimmassa vainoharhan muodossa pelkäsin henkeni edestä. (Tällaisen harhan ollessa päällä kukaan ei voinut auttaa minua, sillä en luottanut sen aikana kehenkään.)
       Eri harhakuvitelmat kestivät useimmiten muutamasta sekunnista muutamiin minuutteihin. Sitten ne joko vaihtuivat johonkin toiseen harhaan tai vain katosivat, unohtuivat, hieman samaan tapaan kuin muisto unesta haihtuu heräämisen jälkeen. Harhakuvitelmiini ja niiden syntyyn vaikuttivat koko sen hetkisen tilanteen lisäksi (käsittääkseni) myös vanhat, voimakkaat muistot. Edellä mainitsemani puolivampyyriharhan voisi ajatella liittyvän – ainakin osittain? – erääseen hauskaan tapahtumaan Uudesta-Seelannista. Hulluuteni aikana kokemani salainen agentti-harhat voisi kuvitella liittyvän – melko paljon? – sekä lapsena näkemiini että kahta päivää ennen pimahtamistani näkemääni Bond-elokuvaan. Koin myös kerran olevani ikään kuin hahmo eräässä tietokonepelissä, josta pidin aikoinaan todella paljon. Tunsin myös pari kolme kertaa olevani yht’äkkiä ikään kuin sisällä jossain – minuun aikoinaan vaikutuksen tehneessä – elokuvassa. [Olen siis katsonut pienestä pitäen paljon elokuvia. Jos et tiedä kaikkia/yhtäkään tulevista elokuvaviittauksista, niin ei hätää, ei niillä ole niin merkitystä.] Näistä esimerkeistä huolimatta en väitä tietäväni, että miten harhakuvitelmani syntyivät. Kaipa niihin vaikutti koko sitä ennen eletty elämä, aivan kuin uniinkin?
       Vaikka jotkin harhat toistuivat hulluuteni aikana, tai alkoivat jopa kietoutua toisiinsa, niin en silti ollut läheskään koko aikaa harhakuvitelmieni alaisena. Seesteisiä – ja suorastaan onnellisiakin – hetkiä oli monesti, varsinkin yksin ollessani.


Ulkoinen käytökseni on useimmiten vaikuttanut kai melko normaalilta – tai ei ainakaan silmiinpistävän erikoiselta. Aina kun olin joko virkavallan tai hoitohenkilökunnan kanssa tekemisissä, niin olin lauhkea kuin lammas. Ymmärsin kai jollain tasolla sen, että heihin voin luottaa ja että he eivät aio minulle mitään pahaa. Muiden ihmisten seurassa olen kahdesti voinut tuntua melko uhkaavan oloiselta, mutta en silloinkaan käynyt fyysisesti kenenkään kimppuun. (Sekoilulla en siis tarkoita tässä kertomuksessa mitään väkivaltaista, vaan kaikkea normaalista huomattavasti poikkeavaa käytöstä, kuten esimerkiksi ”salaista tietoa” sisältävän paperin silppuamista ja paperisilpun tunkemista omien, jalassa olevien sukkien sisään.)
       En koskaan kunnolla ymmärtänyt sitä, että missä milloinkin olin, en edes ollessani sairaalassa, putkassa tai taikahuvilalla. Minua auttavien ihmisten seurassa ihmettelin usein sitä, että minneköhän oikein olemme menossa / miksiköhän oikein olemme jossain paikassa ja että mistäköhän tuo ihminen oikein puhuu. Suurta osaa näistä tilanteista kuvaa parhaiten se, että olin kuin pieni lapsi, joka ei alkuunkaan ymmärtänyt aikuisten touhuja.

Vaikka olin useimmiten aivan ulkona siitä mitä oikeasti tapahtuu, niin en kuitenkaan ollut välinpitämätön muiden ihmisten suhteen: tavallaan olin vielä normaaliakin herkempi sille, mitä muut ihmiset puhuvat ja miten he käyttäytyvät. Mieleni saattoi esimerkiksi tulkita jonkun henkilön hermostuneisuuden siten, että kyseinen henkilö salaa minulta jotain – eli hän on mahdollisesti minua vastaan ja ”niiden” puolella. Toisin sanoen: muiden ihmisten puhe, käytös sekä olemus vaikuttivat hyvin helposti omaan mielentilaani – ja sitä kautta joskus myös harhakuvitelmiini.
       Vaikkei minulla sinänsä ollut loogisesta ajattelusta tietoakaan, niin osasin silti olla toisinaan melko ovela. Lisäksi valehtelin jostain/joistain syystä hulluuteni aikana useita kertoja, myös tutuille ihmisille. Valehtelussa oli se hyvin mielenkiintoinen puoli, että kun valehtelin, niin uskoin valheeseen usein jollain tapaa itsekin. Valehtelin hulluuteni aikana myös kaksi kertaa ”tietoisesti” eli tiedostin valehtelevani ja valehtelin aivan tarkoituksellisesti, kun vastasin minulle esitettyyn kysymykseen. Oman kokemukseni perusteella hullu ei siis välttämättä ole tyhmä, vaan hän voi olla siirron edellä kuvitteellisessa pelissä, jota toinen ihminen ei edes tiedä pelaavansa.


Fyysisen puolen tuntemuksista on ehdottomasti mainittava se, että muun muassa janon, nälän tai kylmyyden tunne ei vain välittynyt kunnolla, tai ei ainakaan lähellekään normaalilla tavalla. Kiinnitin hyvin harvoin mitään sen kummoisempaa huomiota fyysisiin tuntemuksiini: kehoni oli ikään kuin vain kulkupeli, hieman samaan tapaan kuin unissa. Liikuin kymmenen ensimmäisen hulluusvuorokauteni aikana todella paljon, mutta en muista syöneeni kuin seitsemän kertaa. Söin ruokaa aina vain hyvin pienen määrän, ja kahta kertaa lukuun ottamatta ainoastaan sen vuoksi, että joku ihminen tarjosi sitä minulle. Kun lopulta päädyin sairaalaan Suomessa, niin painoni oli pudonnut jo sen verran monta kiloa, että normaalipainoiseksi palautumiseen meni viikkokausia.


Muistan lähes koko hulluuteni erittäin hyvin, mutta itse kokemuksen aikana minulle tapahtui muutaman kerran aivan totaalinen muistikatkos. Nämä katkokset kestivät yleensä muutamista minuuteista arviolta noin puoleen tuntiin. Niiltä ajoilta en muista yhtikäs mitään. Tällaisen muistikatkoksen tapahtuessa minusta tuntui aina aivan siltä, kuin olisin silmänräpäyksessä siirtynyt (=teleportannut) senhetkisestä paikasta ja tilanteesta jo johonkin toiseen paikkaan ja tilanteeseen. (Yleensä tällaisen katkoksen aikana olikin juuri kyse siirtymisestä paikasta toiseen, joko kävellen tai auton kyydissä.)

Lyhyesti ja tiivistetysti sanottuna hulluna oleminen tuntui eniten ikään kuin erittäin oudolta ja pitkältä unelta, ainakin minun kohdallani, muiden ihmisten hullutuksista en tiedä. Teen toki parhaani, mutta kyseistä kokemusta – eli hulluksi tulemista ja hulluna olemista – on silti mahdotonta sanoilla täysin selittää.

Yksi vertaus koko tapahtumasta olisi: se tuntui hieman samalta kuin miltä pikkulinnusta tuntuu lentää ikkunaa päin.

Ensimmäinen päivä

Takaisin Brysseliin ja 34. syntymäpäivääni. Jätän juuri saamani syntymäpäiväkortin jostain syystä keittiön hyllyyn ja kapuan yläkertaan omaan huoneeseeni. Oloni on todella onnellinen. Avaan läppärini ja menen nettiin. Jonkin ajan kuluttua saan jostain syystä päähäni, että minulla on nyt jokin hyvin tärkeä kysymys Coldplay-yhtyeen laulajalle (kuuntelin ensin yhden tai useamman heidän kappaleistaan YouTubessa).
       Menen heti yhtyeen kotisivuille katsomaan yhteystietoja. Sitten lähetän useita kertoja sähköpostia ja joku avustaja vastaa niihin aina nopeasti. Jankutan, että haluan kysyä yhden kysymyksen henkilökohtaisesti Chris Martinilta. Avustaja yrittää selittää, että ei se noin vain onnistu, kerro kysymyksesi minulle, niin minä välitän sen eteenpäin. En lopulta kuitenkaan tee niin, varsinkaan kun en oikein ymmärrä, että mitä edes haluaisin kysyä Chris Martinilta. Muutaman viestin avustajan kanssa vaihdettuani lopetan sähköpostittelun. (Tämä oli vasta hyvin lievää sekoilua, mutta silti täysin normaalista poikkeavaa ajattelua ja käytöstä, en olisi tervejärkisenä tehnyt mitään tuollaista. Itse en kuitenkaan huomannut käytöksessäni yhtään mitään tavallisuudesta poikkeavaa.)
       Pysyttelen huoneessani ja puuhailen jotain tietokoneellani. Eräs työkaverini tulee tunnin parin kuluttua huikkaamaan minulle, että tavarakontti tuli juuri. Se on saapunut hieman etuajassa. Siispä lähden heti kontin purkuhommiin.


Kontin tavaroiden purkamiseen on tullut avuksi muutama vapaaehtoinen, he ovat pääosin Merimieskirkon työntekijöiden kavereita tai mukavia vakioasiakkaita. Muodostamme ihmisketjun kadulle jätetyltä kontilta päärakennuksen ja sisäpihan läpi aina viereisen rakennuksen varastolle saakka. Käyttäydyn koko urakan ajan ulkoisesti täysin normaalilla tavalla: seilaan paljon kontin ja varaston välillä tarkkaillen, että kaikki menee hyvin, ja autan tarvittaessa. Yhdessä vaiheessa menen jopa organisoimaan erään ylämäkeen hyytyneen henkilöauton siirtämisen. Pyydän, tai melkeinpä käsken, kaksi ohikulkijaa avukseni, takana jumissa olleiden autoilijoiden vain avuliaasti tööttäillessä.
       Jälkikäteen olen pohtinut, että käyttäydyinkö aivan normaalilla tavalla sen takia, että en ollut vielä kunnolla sukeltanut mieleni syövereihin? Vai kenties siitä syystä, että kontin tulosta oli puhuttu jo pitkään ja olin siihen valmistautunut? Toisin sanoen, en ehtinyt vielä kunnolla sekoilla, koska minulla oli koko ajan tekemistä ja homma meni niin sanotusti ”rutiinilla”?

Yksi täysin epätavallinen ajatusrakennelma tulee tosin päähäni, ollessani jälleen kerran varastolla katsomassa kuinka homma sujuu. Haen aluksi yhden ison pöydän helpottamaan pahvilaatikoiden siirtämistä ja lajittelua, se on aivan järkevä idea. Mutta sitten, siirrellessämme pahvilaatikoita ketjussa henkilöltä toiselle, mieleeni tulee yht’äkkiä Egyptin pyramidit ja ajattelen, että: ”Tällä tavalla niitä siellä silloin aikoinaan rakennettiin”. [Vuosia myöhemmin mieleeni tuli tähän liittyen Asterix ja Kleopatra-sarjakuva: luin sen pienenä monta kertaa, ja pidän siitä edelleen. Siinähän Asterix seikkailee Egyptissä, ja taikajuoman avulla sekä isojen kivenjärkäleiden siirtäminen henkilöltä toiselle että rakennusten kokoaminen on helppoa...]
       Tämän outouden lisäksi äimistelen kahvilaan ilmestynyttä isoa pahvilaatikkoa kuin jotain suurtakin ihmettä. Yritän kuvitella, että mitä sen sisällä mahtaa on. Mietin myös, että onkohan se tarkoitettu minulle yllätyslahjaksi, ja avataankohan se jo tänään vai ei? (Normaalisti en todellakaan olisi kummastellut mitään pahvilaatikkoa tuolla tavalla.)


Kontin purkamiseen menee kolmisen tuntia, se on kuulemma uusi nopeusennätys. Saan muilta kehuja hyvin järjestetystä varastosta. Minä ja muutama muu henkilö alamme ottamaan hieman olutta. Juttelen eri ihmisten kanssa kaikenlaista, saan muun muassa erään merimieskirkkolaisen naapurilta neuvoja bonsaipuuni hoitamista varten.
       Yleinen seurustelu jatkuu hyvissä tunnelmissa, seuraavaksi olisi sauna kaikille mukana olleille, naisista tosin kukaan ei aio saunoa. Lähden laittamaan saunan päälle. Yksi mies lähtee mukaani katsomaan saunatiloja, hän ei ole aiemmin nähnyt niitä. Esittelen saunatilat ja laitan saunan saunomiskuntoon. Istahdamme pukuhuoneeseen ja olemme kumpikin sitä mieltä, että on mukava päästä hetkeksi pois yleisestä hälinästä. Jatkamme tuikitavallista jutustelua ja minä mietin samalla, että onkohan hän yksi ”meistä” vai ei. (En osaa sanoa, että mitä kuvittelen tämän ”meidän” tarkoittavan. Tämä on kuitenkin tietynlainen alkusoitto kaikenlaisille vaino- ja salaliittoharhoille.) Jonkin ajan kuluttua palaamme muiden seuraan, ja minä käyn sanomassa eräälle työkaverilleni, että en aiokaan saunoa. Hän on asiasta hieman harmissaan, mutta jatkaa sitten innokkaasti keskustelua jonkin toisen henkilön kanssa.

Seuraavaksi olenkin jo siirtynyt omaan asuinkerrokseeni, eikä siihen kulunut aikaa kuin silmänräpäyksen verran. Olen juuri tulossa ulos WC/suihkuhuoneesta. (Olen mahdollisesti käynyt suihkussa.) Minulla on jostain syystä ainoastaan pieni vihreä käsipyyhe haarojeni edessä. Menen toisen kämppäkaverini ovelle. Kysyn, että onko hänellä kynttilöitä, ja jos on, niin voisiko hän lainata niitä. Hän antaa kynttilöitä sekä sytyttimen lainaan, mutta sanoo selvästi hieman tuohtuneena, että laita jotain vaatteita päälle. Menen huoneeseeni ja laitan jotain vaatteita päälle. Seuraavaksi sytytän kaksi kynttilää vale/sisustustakkani yläreunukselle. Käyn uudestaan kämppäkaverini ovella ja pyydän häntä tulemaan huoneeseeni. Hän tulee, ja seuraavaksi pyydän häntä rakastelemaan kanssani. Hän ei halua. Sitten pyydän häntä edes nukkumaan kanssani. Ei. Hän on aivan järkyttynyt käytökseni takia ja itkeekin hieman. Hän pyytää minua kertomaan, että mistä ihmeestä oikein on kyse. Ajatukseni ovat niin sekaisin, että en osaa kertoa hänelle yhtään mitään. Istun vain sängylläni ja sanon ainakin kahdesti, että: ”Ei tässä mitään”. Lopulta kämppäkaverini lähtee huoneestani. [Paljon myöhemmin, muistellessani kaikkea tapahtunutta, erityisesti tämä tapaus painoi mieltäni pitkän aikaa. Olimme sopineet yhteiset säännöt ja olin toki asunut soluasunnoissa aiemminkin. Normaalisti en kuuna päivänä olisi käyttäytynyt noin törkeästi.]

Kämppäkaverini lähdettyä makaan sekavassa olotilassani sängylläni. Jossain vaiheessa alan tuijottamaan toista sytyttämääni kynttilää. Mietin, tai siis olen täysin varma, että jos tuo kynttilä sammuu, niin minä kuolen. Jonkin ajan kuluttua kyseinen harhakuvitelma haihtuu/unohtuu täysin. (Tämä on ainut kerta koko hulluuteni aikana, jolloin kuoleman käsite piipahtaa mielessäni.)

Sitten päätän lähteä käymään jossain baarissa.


Ulkona on jo hämärää. En tunne lähialuetta kovinkaan hyvin, joten kysyn joltain vastaantulijalta, että sattuisiko hän tietämään jonkin kivan, lähistöllä sijaitsevan baarin. Lähden neuvottuun suuntaan. Baarin edustalla on suunnilleen itseni ikäinen mies polttamassa tupakkaa. Alan juttelemaan hänen kanssaan jotain. Kyseinen kaveri on välillä aivan äimän käkenä jutuistani. Menemme baariin sisään, paikalla on ainoastaan yksi asiakas sekä nuori baarineiti. He molemmat tulevat myös kuuntelemaan kummia juttujani. (Juon koko aikana vain yhden tai kaksi tuoppia olutta enkä ole edes humalassa, mutta höpisen heille silti... mitä lie, olisi kyllä mielenkiintoista itsekin tietää.)
       Kun baari jonkin ajan kuluttua suljetaan, niin uusi kaverini haluaa mennä johonkin toiseen baariin. On kuitenkin arkipäivä, joten emme etsinnöistä huolimatta löydä avoinna olevaa baaria. Se ei haittaa minua pätkääkään, sillä – katuja pitkin kävellessämme – minulla on aivan upea olo. Toistelen vähä väliä ääneen: ”Everything is like magic!”. Joko tämä ja/tai avoinna olevan baarin löytymättömyys hermostuttavat lopulta baarikaverini siihen pisteeseen, että hän lyö minua turpaan. Reagoin tilanteeseen tavallaan normaalilla tavalla eli huudan hänelle: ”What the fuck man!” ja sen sellaista. En raivostu tai mitenkään lisä-pimahda, eikä tilanne uhkaa mennä sen väkivaltaisemmaksi. Kaveri pyytää lyöntiään heti anteeksi. Hän kertoo, että on tullut maahan vasta jokin aika sitten. Sitä ennen hän oli taistelemassa sodassa.
       Avoinna olevaa baaria ei loppujen lopuksi löydy. Sanon lähteväni kotiin ja huomaan samalla, että oikeasta yläkulmahampaastani on lohjennut pieni palanen. Baarikaverini pyytää lyöntiään vielä kerran anteeksi ja sanoo, että juttelisi kanssani mielellään lisää joskus myöhemmin. Sanon kuitenkin, että todennäköisesti emme enää koskaan tapaa. Toivotan hänelle hyvää jatkoa ja lähden kotiin eli Merimieskirkolle.


Kotiin päästyäni menen huoneeseeni ja laitan läppärini päälle. Tsättäilin usein yhden merimieskirkkolaisen kanssa ja hänkin valvoi monesti myöhään. Hän on vielä hereillä, joten juttelen hänen kanssaan puolisentoista tuntia. Aluksi juttelemme niitä näitä ja vaikka olenkin kaheli, niin kirjoittamistani jutuista sitä ei huomaa. Sitten työkaverini mainitsee, että hän kuvasi rahdin purkamista ja on nyt editoinut siitä videon. Klikkaan linkkiä. Heti videon alussa on sekä dramaattista (elokuva)musiikkia että englanninkielisiä lauseita. Kaikki se tuntuu olevan kohdistettu juuri minulle: lauseet ja yksittäiset sanatkin saavat päässäni aivan uusia ja omia merkityksiään. Olen jonkin aikaa asiasta aivan ihmeissäni, mutta videon loppuun mennessä asia on jo tavallaan unohtunut. Tsättäilemme videosta ynnä muusta eikä vähään aikaan tapahdu mitään kummoista. Sitten lipsahdan uudelleen harhakuvitelmiin:

Minä: mul on muuten uus takki
Työkaveri: !!! ooooo
Työkaveri: millane
Minä: Antti jätti sen... siit puuttuu vasen tasku... tai siis sen huomaa vasta ku laittaa käen taskuun... ei hitto ku repesin :D
Työkaveri: kuka Antti :D
Minä: aijaa
Minä: tai noh, niin arvelinkin...
Työkaveri: ...?
Työkaveri: :D
Minä: Puheista vaan
Minä: nalle puheista
Työkaveri: en ymmärrä mitään mut okei
Työkaveri: :DDD

Ensinnäkin kirjoitan joidenkin lauseiden jälkeen kolme pistettä, normaalisti en tekisi niin. Toiseksi, heti kun työkaverini kysyy ”kuka Antti :D”, niin saan päähäni, että asiasta ei saa kertoa yhtään sen tarkemmin, se on ”salaista tietoa”. Lisäksi, koska työkaverini ei tiedä kenestä Antista on kyse, niin se tarkoittaa sitä, että työkaverini ei olekaan yksi ”meistä”. Tuosta ”Puheista vaan” en osaa muuta sanoa kuin sen, että myös isoilla ja pienillä kirjaimilla oli olevinaan jokin oma ja tärkeä, tavallaan salainen merkityksensä.
       Työkaverini viimeisen viestin jälkeen koko asia unohtuu melko nopeasti. Tsättäily jatkuu normaaliin tapaan ja syön samalla hieman jääkaapista löytynyttä (ja minulle tehtyä syntymäpäivä)kakkua. Lipsahdan vielä pari kolme kertaa hetkeksi harhakuvitelmiin, mutta työkaverini ei edelleenkään huomaa mitään. Helpostihan sitä voi tsätissä tulla väärinkäsityksiä ja muutakin ”sekoilua”, varsinkin aamuyöstä, ja tsättäilymme oli välillä melko levotonta muutenkin.

Työkaverini käy lopulta nukkumaan ja minä lähden sisäpihalle polttamaan tupakan. Ulkona on melko viileä keli, joten laitan takkini hupun päähän. Katselen ylhäällä taivaalla näkyviä tähtiä. Tovin kuluttua mieleeni tulee Star Wars ja jediritarit. Alan uskomaan, että olen itsekin oikeasti jediritari. Tämäkin harhaluulo haihtuu nopeasti, ja menen tupakan poltettuani takaisin sisään. Olen vielä jonkin aikaa koneellani, sitten menen sänkyyn pitkälleni.

Silloisen työkaverini kuvaama ja editoima video kontin purkamisesta, lopussa 2 min tyhjää. (Video löytyy yhä netistä ja se on julkinen, joten oletin, että oli ihan ok laittaa se tähän.)

Toinen päivä

Olen kai nukkunut hieman, havahdun kämppäkavereideni aamupuuhiin. Minulla on sellainen tunne, että toinen heistä on jostain syystä suuttunut minulle. Käväisen keittiössä ja kysyn häneltä: ”Onko kaikki ok?”. Hän tiuskaisee takaisin: ”Ei todellakaan!”. Vaikka osaankin asiaa tiedustella, niin en kuitenkaan ymmärrä mistä on kyse. Menen takaisin huoneeseeni puuhailemaan jotain tietokoneellani.
       Samainen kämppäkaverini tulee hieman myöhemmin takaisin soluasuntoomme ja pyytää minua lähtemään kuskiksi jollekin kauppareissulle. Huoneeni ovi on kiinni, hän ei tule sisään huoneeseeni. Huikkaan oven läpi tulevani ihan kohta. Hän käy vielä yhden tai kaksi kertaa uudestaan pyytämässä minua mukaansa, ja valehtelen aina tulevani ihan pian. En todellakaan aio poistua huoneestani yhtään minnekään, olen nimittäin saanut aikamoiset vainoharhat päälleni.
       Yht’äkkiä tiedän, että minulla on hallussani kaikenlaista salaista tietoa. Se ei saa päätyä vääriin käsiin. Ensiksi revin matkapäiväkirjastani irti kaikki sivut, joilla on jotain tekstiä. Sitten alan silputa sivuja pienemmiksi palasiksi. Minulla on hirmuinen kiire ja melkein paniikki tehdä se ennen kuin ”ne” tulevat ovesta sisään ja saavat tiedot haltuunsa. Saatuani sivut tarpeeksi pieniksi palasiksi minun on päästävä vielä itse silpusta eroon. Ajattelen kuumeisesti eri vaihtoehtoja. Olen oikein mielissäni, kun hoksaan tunkea kaiken paperisilpun jaloissani olevien sukkien sisään. Sitten kävelen muina miehinä WC/suihkuhuoneeseen huuhtomaan silpun alas vessanpöntöstä.
       Salaisten tietojen hukuttua palaan takaisin huoneeseeni ja laitan oven kiinni. Seuraavaksi alan muuttamaan ihmisten yhteystietoja kännykkäni osoitekirjasta, tarkoitukseni on suojella heitä vainoajiltani. Keksin ystävilleni ja kaikille muillekin ihmisille aivan kummia uusia nimiä, kuten esimerkiksi “Snake”. (Katsoin kyseisen kaverin kanssa eräopaskoulussa erään elokuvan ties kuinka monta kertaa, elokuvan päähenkilön nimi oli ”Snake Plissken”.) Vaihdettuani kaikki osoitekirjan nimet joksikin muuksi oloni on hyvin huojentunut. En tosin ymmärrä sitä, että ihmisten puhelinnumeroille ei tietenkään tapahtunut mitään.


Harhaani vainoajista ei yhtään helpota se, että lukkoseppä sattuu tulemaan juuri samana päivänä vaihtamaan joitain rakennuksemme lukoista. Oikeasti tämä on ollut tiedossa jo jonkin aikaa, mutta kun hän käväisee soluasuntomme ovella, niin asia ei olekaan mielessäni enää niin yksinkertainen. Itse asiassa lukkojen vaihtaminen on vain harhautusta: kyseisen miehen on tarkoitus tulla tutkimaan tietokoneeni kovalevyä heti kun minulta silmä välttää. Vainoharhojani lisää vielä sekin, että huoneeseeni kantautuu hieman melua naapuritalossa alkaneesta remontista. Sekin on vain hämäystä: oikeasti ”remonttimiehet” aikovat vaivihkaa porata minun seinääni reikiä ja asentaa niihin mikrofoneja sekä kameroita. Kaikesta käynnissä olevasta salakavaluudesta huolimatta en ole peloissani. Ajattelen lähes hilpeästi, että siinäpähän yrittävät, tiedän kyllä kaikki heidän suunnitelmansa.
       Kello yhdentoista jälkeen tsättäilen taas työkaverini kanssa jonkin aikaa muun muassa musiikista. (Laitan hänelle heti aluksi Coldplay-yhtyeen erään kappaleen YouTube-linkin.) Tsättäilyn aikana ei tapahdu sinänsä mitään kummoista, mieleni on paljon aiempaa seesteisempi.

Jonkin ajan kuluttua lähden alakertaan sillä luulen, että työvuoroni on alkamassa vasta nyt. (Olin aloittanut edellisenä päivänä työvuoroni poikkeuksellisesti kello 12.)


Menen alakerran keittiöön eikä kukaan (kai) huomaa minussa mitään outoa. Saan heti tehtäväkseni hakea kaupasta kaikenlaista, sanotaan vaikka maitoa, jauhoja, vihanneksia ynnä muuta. Lähden kyllä kävellen kauppaa kohti, mutta kaupassakäynti ei kiinnosta minua tippaakaan. Jonkin matkan päässä Merimieskirkolta on kaunis puisto, ja jään istumaan sen laidalle pitkäksi aikaa. Katselen maisemaa sekä varsinkin puita, ne ovat erittäin kauniin näköisiä. Lopulta palaan takaisin Merimieskirkolle ja kävelen suoraan keittiölle. Työkaverini ihmettelevät kun minulla ei ole mitään kauppatavaroita mukanani. Valehtelen heille, että: ”Unohdin mitä kaikkea mun piti ostaa”. Työkaverini uskovat selitykseni ja naureskelevat hieman kustannuksellani. Jotta tarinani olisi vielä vakuuttavampi, niin pyydän yhtä työkaveriani tekemään minulle kauppalapun. Sen saatuani lähden uudestaan kohti kauppaa, johon minua ei edelleenkään yhtään huvita mennä. Käveltyäni kadulla jonkin matkaa revin – mielessäni jo hieman epäilyttäväksi muuttuneen – kauppalapun palasiksi. Heitän silpun jollekin roskalavalle.
       Kävelen jonkin aikaa ilman päämäärää Merimieskirkon lähistöllä. Sitten satun saapumaan jollekin aukiolle, jolla on juuri meneillään jokin mielenosoitus. Lähden siltä alueelta heti pois, sen ilmapiiri ei tunnu yhtään hyvältä. Vainoharhat pulpahtavat taas pintaan. Olen nyt aivan varma, että minua seurataan ja tarkkaillaan koko ajan. Otan asian silti edelleen rennosti, ikään kuin leikkinä. Teen omasta mielestäni hyvinkin hauskan jekun yhdelle salaliittolaiselle eli naiselle, joka on tupakalla kadunkulmassa. Pysähdyn hänen kohdallaan ja pyydän häneltä tupakan tietäen hyvin, että hän on yksi ”niistä” jotka tarkkailevat minua.
       Minulla on kauppareissua varten mukanani ”firman” pankkikortti ja käväisen yhdellä pankkiautomaatilla. Näppäilen PIN-koodin tahallani kaksi kertaa väärin: nyt voin kysyttäessä kertoa, etten saanut nostettua automaatista rahaa enkä uskaltanut kokeilla enää kolmatta kertaa. (Olisin tosin maksanut kaupassa tietenkin kortilla, en käteisellä.) Juuri kun olen poistumassa automaatilta, niin yksi nainen tulee ulos pankin pääovesta ja puhuu samalla jotain puhelimeensa. Tiedän tietenkin, että se liittyy sekä minuun että rahannostoyrityksiini, ja että sain juuri pilattua jonkin heidän suunnitelmansa. Lähden takaisin kohti Merimieskirkkoa.


Palaan jo toisen kerran keittiölle tyhjin käsin. Työkavereilleni alkaa hiljalleen valkenemaan, että nyt ei ole kaverilla kaikki aivan kohdallaan. Katselen vakavan näköisiä työkavereitani ja ajattelen, että: ”Mikä tässä nyt niin vakavaa muka on?”, itse olen ainakin oikein hyvällä tuulella. Sitten yksi työkavereistani, tavallaan pomoni, sanoo minulle napakasti: ”Nyt Miro ryhdistäydy, olet vielä koeajalla”. Se ei kuitenkaan vaikuta minuun millään lailla, ja saman tien rekkakuski K sattuu soittamaan minulle. Vastaan puheluun ja alan juttelemaan hänen kanssaan, aivan kuin mitään ei olisi juuri äsken tapahtunut. Lisäksi menen puhelin kädessä pyörimään myymälän puolelle, vaikka talossa on jo asiakkaita, muiden muassa eräs mukava saksalainen vakioasiakas. Puhun K:n kanssa mitä lie, mieleni mukaan kyseessä on ikään kuin varmistussoitto siitä, että en kerro mitään hänen ”salaisia asioitaan” kenellekään.
       Nyt varmastikin kaikille kirkastuu, että minulla ei todellakaan ole asiat kunnossa. Työkaverini T ja eräs toinen työkaverini lähtevät viemään minua yläkertaan huoneeseeni. Heti portaiden alkupäässä T sanoo äkäisesti: ”Menehän siitä!”, ja tönäisee minua samalla selkään, jotta menisin portaita ylös nopeammin. Pysähdyn kuin seinään, käännyn, tuijotan häntä silmiin ja sanon: ”ÄLÄ... töni... mua”. [En muutenkaan suosittele tönimään vanhaa koulukiusattua selkään, saati sitten hulluna olevaa.] Kumpikaan työkavereistani ei sen jälkeen koske minuun, ja on itse asiassa aikamoinen urakka saada minut huoneeseeni. Matkalla yläkertaan olen kuin pahantuulinen lapsi: juuri ennen huonettani istun alas portaiden välitasanteelle, en vain halua mennä huoneeseeni. Työkaverini yrittävät aikansa saada minua jatkamaan matkaa, mutta kun mikään puhe ei auta, niin lopulta he sanovat soittavansa poliisit paikalle jos en tottele. Poliiseilla uhkaaminen ei kuitenkaan tunnu yhtään miltään.


Jonkin ajan kuluttua suostun viimein menemään huoneeseeni. Työkaverini alkavat heti pakkaamaan joitain tavaroitani pieneen selkäreppuuni. Itse menen kirjoituspöydän ääreen tuolille istumaan, käynnistän läppärini, ja näytän heille erään kauniin maisemavalokuvan. Sitten vain istuskelen tuolilla ja katselen kummastellen heidän touhuamistaan. Lopulta ymmärrän jollain tavalla, että minun on kohta lähdettävä jonnekin. Avaan pöytälaatikon kai katsoakseni, että jääkö sinne mitään tärkeitä tavaroita. Otan esiin kameran sekä kynsisakset. Sitten leikkaan kynsisaksilla – jostain syystä – kamerani rannehihnan poikki. Molemmat työkaverini reagoivat siihen heti todella voimakkaasti, aivan kuin se olisi jonkinlainen maailmanloppu. He käskevät minun lopettaa ja laittaa kynsisakset pois. Laitan kameran hihnan sekä kynsisakset takaisin pöytälaatikkoon.
       Hieman myöhemmin kaksi poliisisetää saapuu huoneeni ulkopuolelle. Työkaverini sopivat heidän kanssaan, että ajamme poliisiauton perässä sairaalalle.

Seuraavana hetkenä olenkin jo auton kyydissä kahden työkaverini kanssa. Koen ensimmäisen kerran niin sanotun elokuvatunteen: istun auton takapenkillä ja kunhan vain katselen ohi virtaavaa maailmaa. Oloni on oikein hyvä, vaikka kaikki tuntuukin tavallaan täysin epätodelliselta. Olen ikään kuin sisällä jossain elokuvassa ja yksi sen hahmoista. (Kokemaani tunnetta voi parhaiten yrittää kuvata The Matrix -elokuvan kohtauksella ”I used to eat there”.)


Saavumme sairaalan pihaan. Työkaverini nousevat ulos autosta ja menevät juttelemaan jotain poliisisetien kanssa. Minulla on jotenkin hyvin leikkisä olo. Kaikki muut ovat juuri nyt poliisiauton luona, eivätkä he kiinnitä minuun huomiota. Saan idean käydä makuulle auton takapenkeille. Temppu onnistuu hyvin: kauempaa näyttää siltä, kuin autossa ei olisi enää ketään, ja hetken aikaa minun luullaan lähteneen karkuun. Jekun paljastuttua – eli työkaveri T:n tultua tutkimaan autoa tarkemmin – lähden hyvillä mielin sisään sairaalaan. En tosin alkuunkaan ymmärrä, että minne olemme tulleet tai mistä syystä.

Istumme aluksi jonkin aikaa odotusaulassa ennen kuin meidät – eli minut ja kaksi työkaveriani – kutsutaan johonkin huoneeseen. Siellä joudumme odottamaan kolmistaan vielä lisää. Huone vaikuttaa mielestäni hyvin tylsältä, mainitsen asiasta työkavereillenikin. Ainoastaan lattiassa oleva sininen ympyrä on mielenkiintoinen. Kun lääkäri viimein saapuu paikalle, englantia puhuvan tulkin kanssa, niin sehän se vasta tylsää onkin. Kuuntelen sivukorvalla, kuinka työkaverini selittävät tulkille englanniksi, että: ”Tämä Miro tässä on käyttäytynyt tosi oudosti tänään” ynnä muuta sellaista. Asia ei kiinnosta minua tippaakaan, istun vain tuolillani ja olen tylsistynyt. Olen kuin iso pieni lapsi ja odotan, että aikuiset ihmiset saavat puhuttua loppuun sen, mistä ne aikuiset nyt sitten puhuvatkaan. Panen silti merkille, että työkaverini puhuvat englantia hieman huonommin ja vahvemmalla aksentilla kuin mitä minä itse puhuisin.
       Lopulta työkaverini lähtevät, jostain syystä hyvin vakavan näköisinä. Jään joksikin aikaa yksin huoneeseen. Oloni on jälleen oikein mukava ja leikkisä. Nousen ylös tuolilta ja tutkin huonettani. Melko pian yksi naishoitaja tuo minulle jonkin pillerin. Jostain syystä en kyseistä pilleriä halua, ja hoitajaa on hyvin helppo huijata: olen nielaisevinani pillerin, vaikka laitankin sen vain kieleni alle. Kun hoitaja lähtee huoneesta, niin otan pillerin pois suustani. Nostan yhden tuolin jalkaa ja laitan pillerin sen alle. Seuraavaksi vaihdan kahden huonekalun paikkoja päikseen ja odotan innolla, että huomaako hoitaja sen palatessaan. Kyllä huomaa, ja pian kaksi vartijaakin ilmestyy paikalle.


Vartijat pysyttelevät käytävällä ja huoneeni ovea pidetään auki. Minulla on tylsää ja haluaisin tutkia paikkoja. Onnistun kerran tai kahdesti lähtemään käytävään tutkimusmatkalle, kun vartijat eivät ole tarpeeksi valppaina. Jonkinlainen tolkku minulla kyllä säilyy reissun tai reissujeni aikana, en esimerkiksi paina käytävällä olevasta palohälytysnapista. (Muuten kyllä leikin oikein huolella, ja itse asiassa se oli todella kivaa, sen aikaa mitä se kesti.)
       Joskus myöhemmin, vartijoiden tuotua minut takaisin huoneeseeni, otan jostain syystä Merimieskirkon t-paidan pois päältä (myös silmälasini katoavat jossain vaiheessa jonnekin, ne kai otetaan minulta pois).

Sitten alkaakin hieman eri meininki. Hoitajat vievät minut johonkin toiseen huoneeseen ja vartijat seuraavat perässämme. Istun tuolille ja huomaan, että sydämeni nopean sykkeen näkee oikein hyvin solar plexuksen kohdalta. Hoitajilla on ongelmia jonkin laitteen kanssa, sitä yritetään pitkän aikaa saada toimimaan. Minulta haluttaisiin ottaa verikoe, mutta kieltäydyn siitä (luulen, että geenini yritetään varastaa tai jotain vastaavaa). Virtsanäytteen antamiseen kuitenkin suostun, joten kävelen vartijoiden saattamana lähellä olevaan pieneen vessaan. Sen ovea ei suljeta, ja molemmat vartijat jäävät seisomaan käytävälle, parin kolmen metrin päähän minusta. Pissaan kuppiin ja lorotan loput vessanpönttöön. Kumpikaan vartijoista ei juuri sillä hetkellä katso minua kohti, joten en pese käsiäni vaan lasken – jostain syystä – hanasta kuppiin hieman vettä. Sitten ojennan kupin hilpeänä toiselle vartijoista. Jekkuni onnistuu hyvin, he eivät huomaa mitään.
       Palaamme takaisin tutkimushuoneeseen. Seuraavaksi minulta otetaan verinäyte ja/tai annetaan jotain lääkettä, halusin tai en. Neulaa käyttävä mieshoitaja tuntuu olevan jostain syystä todella pahalla päällä. Hän on hyvin kovakourainen ja huomautan hänelle englanniksi: ”You know, you are hurting my arm?”.

Seuraavana hetkenä olenkin jo astumassa sisälle eristyskoppiin.


Tiedä sitten katsoivatko he sen paremmaksi oman turvallisuuteni kannalta vai mitä, mutta eristyskoppiin minut joka tapauksessa laitettiin. En osaa sanoa mitä tämän(kään) muistikatkoksen aikana tapahtui, mutta pidän epätodennäköisenä sitä, että olisin käynyt keneenkään käsiksi. Ehkäpä aloin rimpuilemaan verinäytettä otettaessa ja/tai lääkettä annettaessa, tai yritin estää sen kokonaan? Se on kuitenkin varmaa, että joko a) vartijoille tekemäni vesijekku paljastui näytettä tutkittaessa, tai b) vartijat huomasivat heti mitä tein. Tämän lisäksi ensimmäisessä huoneessa, jossa en ottanut hoitajan antamaa pilleriä, saattoi olla kamera.
       Niin tai näin, olen nyt saapunut uuteen huoneeseen. Samassa huoneen ovi jo suljetaankin selkäni takana. Katselen ympärilleni. Huoneen koko on noin kaksi ja puoli kertaa kolme metriä. Keskellä lattiaa on ohut sininen patja. [Samanlainen kuin peruskoulun liikuntatunneilla aikoinaan.] Vasemmassa alanurkassa on metallinen vessanpönttö ilman muovi- tai mitään muitakaan osia. Muuta huoneen varustukseen ei sisälly. Takanani olevasta, lukitusta metalliovesta pääsisi kulkemaan läpi ainoastaan panssarivaunulla. Minulla on vielä jonkin aikaa leikkisä olo, katselen muun muassa avojaloistani lattialle jääviä hikijälkiä ja hyppelen patjan yli varoen osumasta sen reunoihin. Virikkeet loppuvat kuitenkin nopeasti.
       En todellakaan ymmärrä tilanteestani sitä, että 1) työkaverini ovat tuoneet minut mielisairaalaan, 2) kertoneet minusta jotain hoitohenkilökunnalle, 3) olen nyt mielisairaalan pienessä eristyskopissa Belgiassa, ja 4) poispääsystä ei ole mitään tietoa. [Tuossa olisi selväjärkisellekin hieman pureskeltavaa.] Ymmärrän ainoastaan sen, että olen täysin syyttä hyvin pienessä huoneessa, enkä pääse sieltä ulos.


Näen metallioven kurkistusreiästä hieman käytävää sekä vastapäisen kopin oven. Käytävällä on hyvin hämärää. Mikään ei liiku. Jonkin ajan kuluttua käyn aluksi huhuilemaan. Aikani huhuiltuani käyn huutamaan samoja lauseita sekä englanniksi että suomeksi: ”Haloo, missä kaikki on?”, ”Missä te ootte?”, ”Päästäkää mut pois!”. Ei mitään vastausta, on täysin hiljaista. Se on leikin loppu. Jonkin ajan kuluttua alan potkimaan ovea. Aluksi maltillisemmin, koko jalkapohjalla. Sitten lujempaa, suoraan kantapäällä. Lopuksi niin kovaa kuin mitä ikinä pystyn.
       Seuraavaksi istunkin jo oven vieressä, ovi on auki, ja edessäni on neljä ihmistä. Yksi heistä ojentaa minulle jotain pilleriä. Läimäytän hänen kättään omallani, en satuttaakseni, vaan huitaistakseni pillerin pois, en halua sitä. Hänen vieressään oikealla oleva mies näyttää hieman – on aivan varmasti – Coldplayn laulaja Chris Martin. Luotan häneen, joten otan hänen ojentamansa muovikipon ja juon sen sisällön. He poistuvat ja ovi lukitaan.
       Jossain myöhemmässä vaiheessa huutelen: ”S'il vous plait, aqua”. Minulla on hirveä jano, mutta en haluaisi juoda suoraan vessanpöntöstä. Saan ison pullollisen vettä. Mitä kaikkea muuta minulle tapahtui yksin kopissani loppupäivän/yön aikana, niin sanotaan vain näin, että se oli elämäni kauhein kokemus.


Työkaverini tulevat noutamaan minua mielisairaalasta seuraavana päivänä. Meidän on tarkoitus mennä lentoasemalle ja saada minut Suomeen sairaalahoitoon. Työkavereideni saapuessa paikalle olen kuitenkin jo jollain ilveellä onnistunut poistumaan koko laitoksesta.

Kolmas päivä

Olisi kyllä mielenkiintoista tietää, että kuinka onnistuin poistumaan mielisairaalasta, minulla ei ole siitä yhtäkään muistikuvaa. Näin jälkikäteen mieleeni tulee viisi vaihtoehtoa: 1) he eivät yksinkertaisesti voineet pitää minua siellä vasten tahtoani, 2) olen valehdellut heille jotain, esimerkiksi että olin vain polttanut ensimmäisen kerran pilveä ja että olen nyt taas aivan kunnossa, 3) eräs tuntemani virolainen nainen oli työharjoittelussa EU:n ihmisoikeusasioiden parissa, joten olen voinut bluffata, että tästä nousee hirveä meteli jos he eivät päästä minua pois, 4) olen onnistunut jollain keinolla pakenemaan, tai 5) minut on aiottu päästää pois, mutta olen siitä huolimatta luikahtanut karkuun jossain vaiheessa. Niin tai näin, selkäreppuni rahavöineen on jäänyt matkasta eli minulla ei ole mitään henkilöllisyystodistusta, ei rahaa, ei myöskään kännykkää tai edes silmälasejani. Toisin sanoen, minulla on vain vaatteet päälläni ja kengät jalassa. (Tämän lisäksi kukaan työkavereistani ei tiennyt missä olin asunut ennen Merimieskirkolle muuttamista, eivätkä he myöskään tunteneet ketään Brysselissä asuvista kavereistani.)


Eristyskopissa olemisen jälkeen onkin jo valoisaa ja kävelen kadulla. Olen jo lähellä vanhaa asuntoani (noin kolmen kilometrin päässä sairaalalta). Pääsen jollain keinolla 18. kerrokseen, vaikka minulla ei ole kulkukorttia aulaan/hissien luo. (Ihmisiä liikkui paljon aulaan/aulasta ulos, ja toisinaan useampikin ihminen meni sisään/poistui samalla oven avauksella, vaikka niin ei olisi saanut tehdä.)
       Vanha vuokranantajani ja kämppäkaverini, ruandalainen R, on kotosalla ja päästää minut sisään entiseen soluasuntooni. Jostain syystä alan heti valehdella hänelle, että olen juuri saanut potkut Merimieskirkolta. (Kuten koko hulluuteni ajan, en tälläkään hetkellä ymmärrä omaa tilaani tai tilannettani.) R:n kysyessä syytä potkuihini vastaan, että olin mukamas kosketellut yhtä naispuolista työkaveriani. Kun R kysyy, että missä kaikki tavarani ovat, niin valehtelen hänelle, että ne ovat vielä Merimieskirkolla. Olen (mukamas) yhä niin suutuksissani aiheettomista potkuistani, että käyn hakemassa ne vasta joskus myöhemmin. R lupaa ystävällisesti, että voin nukkua seuraavan yön olohuoneen sohvalla. Kysyn, että: ”Mitä jos minun vanhan huoneeni vuokrannut (ranskalainen neiti) N ei halua minun hengailevan täällä?”. R:n vastaus on: ”No sitten hän saa muuttaa muualle!”.
       Olen erittäin iloinen siitä, että minulle on seuraavaksi yöksi paikka jossa nukkua, en mieti asioita yhtään sen pidemmälle. (Tulevaisuuden käsitteen suhteen ajatusmaailmani on tavallaan samanlainen kuin unissa: harvoinpa sitä unessakaan miettii tai suunnittelee mitään kovinkaan pitkälle?)


En osaa sanoa, että kuinka paljon R uskoi tarinaani, tai huomasiko hän kuinka sekaisin pohjimmiltani olin, mutta R oli kokenut elämässään paljon eikä hän ottanut asioita turhan raskaasti. En myöskään osaa sanoa, että kysyikö itsekin silmälaseja käyttävä R silmälaseistani – tai siis niiden puuttumisesta – mitään. Jos kysyi, niin olen arvatenkin valehdellut, että näen aivan hyvin ilman niitä. (Minulla oli tuolloin ollut silmälasit jo noin kaksikymmentäviisi vuotta, enkä nähnyt kauas kovinkaan hyvin ilman niitä.)
       R lähtee jonkin ajan kuluttua töihin. Kaksi muuta asukasta, sardinialainen S ja ranskalainen neiti N, ovat kumpikin sattumoisin käymässä jossain muussa kaupungissa ja/tai maassa. Yhdessä vaiheessa, käyttäessäni R:n läppäriä, menen pelaamaan erästä Travian -nimistä online selainpeliä. [Jota pelasin siis päivittäin.] En ehdi kauaakaan pelata, kun oloni muuttuu hyvin vainoharhaiseksi: tästähän ”ne” voivat nyt jäljittää minut! Pistän pelitilini saman tien deletoitumaan ja kirjaudun ulos. Koen oloni hyvin helpottuneeksi, nyt minua ei saada enää jäljitettyä. (En osaa ottaa sitä huomioon, että vähintäänkin IP-osoite sekä sisään- ja uloskirjautumisajat jäivät serverille talteen.)


Loppupäivästä en paljoa muuta muista, olen saattanut hieman nukkua. Kun R palaa töistä illansuussa, niin lähdemme käymään lähikuppilassa. R tarjoaa minulle tuopin tai pari. Jostain kumman syystä esittäydyn kaikille uusille ihmisille toisella etunimelläni, jota en ole koskaan aiemmin tehnyt. R hieman kummastelee sitä. Loppuillasta käyttäytymiseni vanhalla asunnollani muuttuu kai vielä oudommaksi, sillä muistan kuinka R alkaa olla minusta hieman huolissaan. (Hän saattoi toki luulla kummallisen käytökseni johtuvan ”potkuista saadusta järkytyksestä”, olinhan ollut niin innoissani uudesta työpaikastani Merimieskirkolla.) R:n mentyä omaan huoneeseensa nukkumaan käyn itse olohuoneen sohvalle pitkälleen.

Neljäs päivä

Nukun yön aikana kai jonkin verran. R lähtee aamupäivästä töihin ja jättää minulle sekä vara-avaimensa että hieman rahaa. Käyn parvekkeella ihailemassa maisemaa. Keli on jo melko viileä, joten päätän lähteä etsimään itselleni pipon. Kävelen lähellä sijaitsevaan vaatekauppaan, mutta R:n minulle antamat kolikot eivät riitä pipon ostamiseen. Menen seisomaan kaupan ulkopuolelle ja mietin, että mistäköhän saisin hieman lisää rahaa?

Sitten olenkin jo sairaalan vastaanottotiskillä – noin kolmen kilometrin päässä – kyselemässä silmälasieni perään. Olen jotenkin onnistunut suunnistamaan sinne, ja matkaan kului aikaa vain silmänräpäys. (Brysselin ahtailla kaduilla navigoiminen oli minulle täysijärkisenäkin haasteellista.) Vastaanoton työntekijä ei tiedä silmälaseistani yhtikäs mitään, joten poistun paikalta.

Seuraavan silmänräpäyksen jälkeen olen jo vanhan naapurini, espanjalaisen E:n työpaikalla eräässä baarissa. Baari sijaitsee osapuilleen sairaalan ja vanhan asuntoni puolivälissä, olen käynyt siinä aiemmin kaksi kertaa. E ei ole vielä töissä: hänen työvuoronsa alkaa vasta myöhemmin päivällä, joten lähden pois.

Matkalla E:n työpaikalta vanhalle asunnolleni poikkean johonkin toiseen baariin. Kävelen suoraan tiskille, jonka ääressä istuu kaksi asiakasta. Lisäksi paikalla on baarimikko. Sanon kohteliaasti ja itsevarmempana kuin koskaan, että tarvitsen lainaan noin kaksi euroa, jotta saan ostettua itselleni pipon. (Olen itse täysin vakuuttunut siitä, että kyseessä olisi vain laina, ja että maksaisin sen kyllä takaisin.) Toinen asiakkaista kysyy minulta englanniksi, että: ”Mitä ihmettä sinulle on oikein tapahtunut?” (En osaa sanoa miltä näytin ulkoisesti.) Vastaan englanniksi, että: ”Ei tässä mitään”. Sitten valehtelen sujuvasti, mutta tuskin kovinkaan uskottavasti – paitsi itselleni –, että: ”Huomenna tulee rahaa pankkitilille, maksan sitten takaisin”. Saan jonkin verran rahaa ”lainaan”, kiitän, ja poistun baarista iloisin mielin.
       Päädyn takaisin pipokauppaan, kai suunnilleen oikean rahamäärän kanssa. Kolme mukavaa kassaneitiä laskevat kaikki yhdessä kolikkoni, muiden asiakkaiden jonottaessa takanani. Saan haluamani mustan pipon, ja olen siitä erittäin iloinen. Palaan takaisin vanhalle asunnolleni. Sisälle päästyäni piilotan heti (jostain syystä) kenkäni eteisessä olevan komeron perukoille. Sen jälkeen päätän mennä suihkuun.

Jonkin ajan kuluttua ryntään alastomana ulos asunnosta.


En osaa sanoa, että mitä suihkussa oikein tapahtui. Sen vain tiedän, että olin yksin ”kotona” (=tutussa paikassa), menin suihkuun, ja hetkeä myöhemmin juoksen pakokauhuisena ulos asunnosta käytävälle. Ryntään lähellä sijaitsevasta ovesta porraskäytävään (jota olin käynyt joskus aiemmin kerran vilkaisemassa). Juoksen hurjalla vauhdilla portaita kaksi kerrosta alaspäin 16. kerrokseen – jossa en ole koskaan käynyt – niin että oikea nilkkani melkein nyrjähtää. Avaan porraskäytävän oven, lähden vasemmalle, ja juoksen käytävän päätyyn saakka. Olen siinä hetken aikaa paniikissa enkä tiedä mitä tehdä. Aion ensiksi soittaa joidenkin asukkaiden ovikelloja, mutta en sitten soitakaan, sillä sekin tuntuu jotenkin pelottavalta. Kuiskailen yhden oven takana suomeksi, että: ”Päästä mut sisään, muuten ne tappaa mut!”. Jonkin ajan kuluttua rauhoitun aavistuksen verran. Jään istumaan käytävän päädyn yhteen kohtaan, joka tuntuu kaikkein turvallisimmalta.

Se tunne, siihen eivät sanat riitä. Olin yksin sinänsä tutussa ja turvallisessa paikassa. Lähdin silti juoksemaan alasti jonnekin, kunhan vain jonnekin, sillä jos en olisi sitä tehnyt, niin ”joku/jotkut” olisivat ottaneet minut kiinni ja tehneet minulle jotain todella pahaa. Englanninkielinen sana ”terror” kuvaa kokemaani pelkotilaa parhaiten. Aiemmista kokemuksistani ainut, johon kyseistä tunnetta voisi edes yrittää alkaa vertailemaan, olisi tandemlaskuvarjohyppy. Silloin kyllä pelotti ja oikein kunnolla, mutta ei sekään silti tuollaista kauhua ollut.

Joka tapauksessa, kukaan ei sattunut näkemään juoksenteluani ja istun nyt alasti suuren kerrostalon 16. kerroksen käytävällä. Käytävän muodon voi kuvitella keppinä, jonka päähän on laitettu omena: kepin varrella on muutama asunto ja omenaympyrässä neljän eri asunnon ovet. Istun käytävän päädyn vasemmalla laidalla, jonkun asukkaan oven vieressä. Vaikka olenkin jo hieman rauhoittunut, niin luulen silti pitkän aikaa, että SWAT-ryhmä (tai jokin vastaava) on tulossa tappamaan minut. Kurkistelen välillä peloissani käytävän alkua kohti. Uskallan katsoa käytävälle ja hissejä kohti aina vain hetken verran, ettei siellä mahdollisesti lymyilevä tarkka-ampuja vain ehdi napata minua. Tämä hyvin pelottava harha loppuu onneksi jonkin ajan kuluttua. Rauhoitun huomattavasti, ja hoksaan jopa ottaa lähellä olevan kynnysmaton nivusteni päälle. Minun on taas ihan hyvä olla. Ihailen käytävän katossa olevia kuvioita.

Jatkan paikallani istumista ties kuinka kauan, kunnes huomaan, että minua kohti kävelee yksi talon vartijoista.


Kun rutiinikierroksellaan ollut, nyt hieman tyrmistyneen oloinen vartija tulee muutaman metrin päähän minusta, niin alan heti valehdella hänelle. Kerron, että tyttökaverini suuttui ja heitti minut ulos asunnostamme. Tyttökaverini on niin vihainen minulle, että hän ei päästä minua enää takaisin asuntoomme. Vartija kävelee oven luo, jonka vieressä istun. Asunnon sisältä kuuluu television ääntä, huomaan sen itsekin vasta nyt. Sanon heti vartijalle, että tyttökaverini ei ole enää pitkään aikaan vastannut minulle yhtään mitään. Hän ei varmasti tule avaamaan ovea, ei vaikka kuinka yrittäisit. Vartija uskoo minua ja lähtee hakemaan alakerran respasta avainta asuntoon, jonka vieressä istun!
       Kun vartija palaa jonkin ajan kuluttua takaisin avaimen kanssa, niin olen juuri purkamassa kyseisen asunnon ovikelloa: luulen sen olevan jonkinlainen kytkin johonkin pommiin. Se riittää vartijalle tältä päivältä, ja hän hälyttää lisää väkeä paikalle. Käyn kaikessa rauhassa takaisin istumaan.

Seuraavaksi minulle ollaankin jo laittamassa housuja jalkaan. Poliisisedät valmistavat housut tekemällä muovipussin alaosaan kaksi reikää ja sitomalla kantokahvat vyötäröni kohdalta kiinni toisiinsa. Minulle laitetaan myös käsiraudat. Menemme hissillä alakertaan, ja sitten minut talutetaan käytävää pitkin ulkona odottavaan poliisiautoon. Useat kymmenet ihmiset – sekä rakennuksen sisällä että sen ulkopuolella – näkevät tilanteen, mutta se ei vaikuta minuun millään lailla, oloni on oikein leppoisa.
       Lähdemme ajamaan kohti poliisiasemaa. Istun poliisiauton takapenkin oikealla puolella. Toinen poliiseista istuu vieressäni vasemmalla. Ulkona on jo hämärää. Tuntuu upealta ajaa hurjaa vauhtia katuja pitkin. Vilkutkin ovat päällä, ja autoa ajava poliisi näyttää aivan – on takuuvarmasti – näyttelijä Vin Diesel. Tuntuu aivan siltä, kuin olisin jonkin elokuvan vauhdikkaassa takaa-ajokohtauksessa.

Siispä, istuessani takapenkillä muovipussihousuissa ja käsiraudoitettuna, kysyn autoa ajavalta poliisilta ikään kuin maailman luonnollisimpana asiana: ”Could I drive?”.


Ajoluvan myöntämisen sijaan poliisisedät heittävät minut selliin. (Tyrmä olisi sille tosin parempi nimitys, mutta toissailtaiseen eristyskoppiin verrattuna se on ihan kiva.) Oikealla seinustalla on ketjuilla vaaka-asentoon käännettävä peti, vessanpönttöä ei ole ollenkaan. (Jossain vaiheessa virtsaan tyhjän muovipullon täyteen ja lasken loput nurkkaan, siitä tuli myöhemmin sanomista.)
       Seinillä on runsaasti vanhoja kaiverruksia sekä kirjoituksia. Sellin toisessa päässä on jykevä ovi, jonka alta tulee koko ajan kylmää ilmaa. Kuvittelen jonkin aikaa, että ovesta mennään jollekin sisäpihalle: minut tullaan teloittamaan siellä heti aamunkoitteessa. [Valkyrie -elokuvan loppukohtauksen vaikutusta?] Lisäksi luulen sellin ”pääoven” – eli siis metallikalterien – olevan sähköistetty, joten pysyn niistä koko ajan loitolla. Yksi poliisisetä käy silloin tällöin vilkaisemassa minua. Oloni on ihan hyvä. Kävelen huopa/peitto harteillani ympäri selliä, välillä istahdan pedille. Yhdessä vaiheessa katselen täysin lumoutuneena lattiaa ja seinien kaiverruksia.

Vietän aikaa sellissä arviolta noin puoli vuorokautta. Saan tietää vasta paljon myöhemmin, että kaverini espanjalainen E tulee käymään poliisilaitoksella, hän on niin huolissaan minusta. Hän tuo mukanaan R:n luokse jääneet vaatteeni sekä R:n antamat hienot, ruskean väriset nahkakengät (ne tosin ovat minulle liian pienet). Ikävä kyllä laittomana maahanmuuttajana myös E pistetään muutamaksi tunniksi johonkin selliin, sitten hänet päästetään vapaaksi.

Viides päivä

En osaa sanoa, että missä vaiheessa saan E:n mukanaan tuomat vaatteet ja nahkakengät. Joka tapauksessa, aamulla/aamupäivällä minut haetaan johonkin isoon toimistohuoneeseen jotain kuulustelua tai vastaavaa varten. Istun jonkin kirjoituspöydän vieressä ja käytävän ovi on auki. Minusta tuntuu siltä, että sekä huoneeseen tulevat että sen ohi kävelevät ihmiset ovat tavallaan huvittuneita minun tilanteestani. En yhtään ymmärrä mistä on kyse, mutta ajattelen, että jos vain katselen nöyrästi alaspäin ja näytän mahdollisimman säälittävältä, niin ehkä ne antavat armoa. (Itse kuulustelusta eli siitä, mitä minulta on kysytty ja mitä olen mahdollisesti vastannut, en muista mitään.)

Silmänräpäystä myöhemmin olenkin jo lähdössä pois poliisiasemalta. (Oli sattumoisin lauantai, joten ehkä poliiseilla oli/tulisi olemaan parempaakin tekemistä kuin minun tapaukseni?) Olemme juuri kävelemässä saattajani kanssa poliisien taukohuoneen ohi. Huoneessa on muutama poliisi. Yksi heistä on juuri ottamassa jääkaapista jotain. Satun huomaamaan, että jääkaapissa on myös kakkulaatikko. Pysähdyn ja valehtelen, että minulla on tänään syntymäpäivä, saisinko vähän kakkua? Pääsen lähtemään poliisiasemalta ison täytekakkupalan sekä kolapullon kanssa.

Seuraavaksi kävelenkin jo kadulla, lähellä vanhaa asuntoani. Olen hyvin iloinen täytekakkupalasesta ja kolapullosta, eikä minulla ole huolen häivääkään. Pääsen jälleen jollain tapaa 18. kerrokseen ja R päästää minut sisään asuntoonsa. En osaa sanoa, että puhuimmeko jotain – tai ehdinkö syödä yhtään kakkua – mutta pyydän melko pian saapumiseni jälkeen luvan käydä suihkussa.

Jonkin ajan kuluttua istun jälleen alasti siellä 16. kerroksen käytävällä, saman oven vieressä kuin viimeksikin.


Käy samoin kuin ensimmäiselläkin suihkureissulla: menen suihkuun, ja hetken kuluttua juoksen sieltä kauhuissani ulos. Tällä kertaa R – sekä myös paikalle sillä välin saapunut E – yrittävät rauhoitella minua niin, että en lähtisi ulos asunnosta. Olen kuitenkin aivan vauhkona. Pelkään suunnattomasti, että joku tarkka-ampuja aikoo ampua minua olohuoneen ison ikkunan lävitse. R:n ja E:n varovaisista estely-yrityksistä huolimatta ryntään asunnosta ulos käytävälle. Sitten menen lähellä olevasta ovesta porraskäytävään, viiletän kaksi kerrosta alaspäin, lähden käytävää vasemmalle, ja menen suoraan edelliseltä kerralta tuttuun paikkaan istumaan.
       Kukaan ei tälläkään kertaa satu näkemään minua. Istun paikallani kai muutaman minuutin. Lopulta rauhoitun, ja saan vähäksi aikaa jopa sen verran jonkinlaista älliä päähäni, että ymmärrän lähteä hiippailemaan takaisin 18. kerrokseen. Otan etu- ja takapuoleni kohdalle kahden eri asunnon kynnysmatot ja lähden liikkeelle. Hivuttaudun kynnysmattoineni porraskäytävää pitkin 18. kerrokseen ja menen käytävän päätyyn. [Jos joku olisi sattunut näkemään minut, niin näky olisi varmasti ollut hieman samanlainen kuin siinä ”Nolojen tilanteiden mies” -tv-sarjan jaksossa Mr Bean in room 426.]

En osaa sanoa kauanko ehdin lymyillä vanhan asuntoni lähettyvillä, mutta vartijat saavat minut lopulta kiinni. (R on arvatenkin ilmoittanut jotain alakerran respaan.) Vaikka käyttäydyn vartijoita kohtaan aivan rauhallisesti, niin yksi asukas havahtuu käytävältä kuuluviin ääniin ja avaa ovensa. Tilanteen hahmotettuaan hän antaa minulle vihreän kylpytakin. Vartijoilta saan käsiraudat.
       Menen vartijoiden kanssa hissillä ensimmäisen kerroksen respaan. Minut laitetaan istumaan vastaanottotiskin takana olevalle tuolille. Tunnen oloni onnellisemmaksi kuin koskaan aiemmin. Olen todellakin ikionnellinen, voisin istua siinä ikuisesti. Ihmisiä menee ohitsemme koko ajan ja jotkut heistä käyvät tiskillä hoitamassa joitain asioita. He vilkuilevat samalla vaivihkaa minua kohti. Minä vain istun ja hymyilen.


Poliisit tulevat jonkin ajan kuluttua paikalle. Vartijoiden käsiraudat vaihdetaan poliisisetien käsirautoihin. Minä jatkan hymyilemistä. Yksi talon vartijoista ei tunnu osaavan päättää, että alkaisiko hän nauramaan jollekin asialle vai ei. En ymmärrä, että mikä hänen mielestään on muka niin hauskaa, mutta eipä se minua haittaa. Poliisit alkavat taluttaa minua kadulla odottavaan poliisiautoon. Käytävällä ja ulkona on jälleen kymmeniä ihmisiä, mutta minkäänlainen häpeän tunne ei edes käväise mielessäni.
       Minut laitetaan vihreän kylpytakkini sekä käsirautojen kanssa poliisiauton takapenkille istumaan. Toinen poliiseista istuu viereeni vasemmalle. Juuri kun olemme lähdössä liikkeelle, niin huomautan kohteliaasti autoa kuljettavalle poliisille: ”Unfortunately I can’t drive because I don’t have my glasses”.

Sen jälkeen vieressäni istuva poliisisetä tuijottaa minua – jostain syystä – pitkän aikaa.

Uudestaan mielisairaalaan

Tällä kertaa poliisisedät kyyditsevät minut suoraan mielisairaalaan. Tämä toinen mielisairaalavisiittini kestää lähestulkoon minuutin tarkkuudella kaksi vuorokautta. En muista siitä ajasta kuin joitain irrallisia tapahtumia.

Olen noin neljännessä kerroksessa. Tupakkahuoneen ikkunankarmeissa on kunnon kalterit, ja ikkunasta näkee muun muassa jonkin koulun pihalle. Kun käyn jossain vaiheessa tupakkahuoneessa pyytääkseni joltakulta tupakan, niin lähden sieltä saman tien pois, ihmiset ovat jotenkin niin kireän näköisiä. Jossain myöhemmässä vaiheessa istun yksin tupakkahuoneessa. Katson suoraan huoneen ylänurkassa olevaan turvakameraan ja syön samalla paperinpalasen, jolle olen hieman aiemmin kirjoittanut jotain.

Yhden käytävän seinälle on laitettu meidän kaheleiden vesivärimaalauksia, osa niistä on oikein hienoja. Pääsen itsekin toisen visiittipäiväni aikana maalaamaan vesiväreillä. Se on oikein mukavaa, maalaan yhden maisemakuvan. [Se muistutti paljon (silloisen, vuoden 2012) Travian-peliin kirjautumisen jälkeen näkyvää kuvaa oman kylän/kaupungin ympäriltä.] Kun minä maalailen kaikessa rauhassa, höpöttäen samalla suomeksi tai englanniksi jotain mukavalle naishoitajalle, niin moni muu käy vain hätäisesti maalailemassa jotain. Joskus myöhemmin, on kai toisen päivän ilta, pyydän ja saan eräältä mukavalta naishoitajalta tupakan. Hän kysyy minulta: ”Don’t you ever sleep?”.

Muistan myös suunnitelleeni uutterasti pakoa. Ei minulla sinänsä mikään hätä ollut, otin paon suunnittelun ikään kuin aivojumppana. Pakosuunnitelmiin liittyen muistan selvästi seuraavat tapahtumat: 1) olen peilin edessä ja nypin osaa partakarvoistani pois, jotta näyttäisin ulkoisesti siistimmältä, 2) tarkkailen, kuinka ihmiset kulkevat sisään ja ulos (osaston) pääovesta, 3) huomaan käytävällä palohälyttimen, mutta totean itsekseni, että siihen ei pidä koskea, vaikka sillä saisikin aikaan hyvän hämäyksen, ja 4) suunnittelen piiloutuvani käytävällä olevaan suureen kaappiin, tarkemmin sanottuna sen yläosaan laitettujen vuodevaatteiden taakse. Kun minua alettaisiin etsiä, niin livahtaisin yleisen sekasorron turvin ulos pääovesta. Testaan, että pääsisinkö kapuamaan kaapin yläosaan. Sinne on kuitenkin hankala yrittää mennä, eivätkä voimanikaan lopulta riitä siihen. [The Shawshank Redemption on sattumoisin yksi suosikkielokuvistani ja myös elokuva The Great Escape teki minuun aikoinaan vahvan vaikutuksen.]

Seitsemäs päivä

Papereiden mukaan olen lähtenyt pois mielisairaalasta päivällä, kello puoli viiden aikaan. Kaksi työkaveriani on hakenut minut ja olemme menneet arvatenkin suoraan lentoasemalle. En muista mielisairaalasta poistumisesta yhtikäs mitään.

Seison nyt jo ihmeissäni vilkkaalla lentoasemalla.

Minulla on selässä pieni selkäreppuni ja olen saanut myös silmälasini takaisin. Työkaveri T:llä on selässään minun iso rinkkani. Panen oitis merkille, että teltta on laitettu väärään kohtaan. [Ylös eikä alas, johon sen aina itse laitoin.] Työkaverini hoitavat alkuselvitykset puolestani. Virkailijan laitettua rinkkani kuljetushihnalle olen hyvin hämilläni. En alkuunkaan ymmärrä, että miksi minun pitäisi lähteä yhtään minnekään. Asiaa ei vähääkään auta se, että minulla on päällä upouusi kauluspaita. En koskaan pidä kauluspaitaa. Tässä on nyt jotain hämärää. Alan hyvin vahvasti epäilemään, että minut yritetään salakavalasti saada jonkin asian salakuljettajaksi. Pyydän melkein hädissäni toiselta työkaveriltani, että hän juttelisi minun kanssani jossain hieman syrjemmällä.
       Menemme lähelle isoa WC-tilaa, jossa käy koko ajan paljon ihmisiä. Yritän kertoa epäilyksistäni työkaverilleni, mutta eihän siitä mitään tule, sillä en ymmärrä mistään mitään. Jonkin ajan kuluttua hän sanoo minulle, että puhu vain, ei täällä kukaan kuitenkaan suomea ymmärrä. Tuo sinänsä viaton lausahdus särähtää heti korvaani, eihän työkaverini voi mitenkään tietää tuollaista asiaa. En halua puhua hänen kanssaan enää yhtään mitään, sillä nyt epäilen, että hänkin on tässä salakavalassa juonessa mukana. Työkaverini kuitenkin jatkaa ja ikään kuin painostaa, että puhu nyt vain – olinhan juuri äsken niin vimmatusti halunnut jutella jostain asiasta. Pysyn hiljaa. Hän alkaa kyselemään, että liittyykö asiasi kenties siihen vaiko tuohon, ja yrittää arvailla kaikenlaista. Minusta tilanne tuntuu jo aivan kuulustelulta ja haluan sen vain loppuvan. Lopulta työkaverini kysyy, että liittyisikö asiasi kenties siihen, että olet sittenkin itse asiassa ”miehiin päin”. Valehtelen sinänsä tietoisesti että ”kyllä”, jotta kuulustelu viimeinkin päättyisi. (En muista miten työkaverini reagoi vastaukseeni.)

Hieman tämän jälkeen työkaverini lähtevät pois, toinen heistä on huolestuneen ja itkuisen näköinen. Ihmettelen sitä hieman. Menen metallinpaljastimen läpi, jotta pääsen lähtöterminaaliin. Olen kuitenkin niin kovissa salaliittoharhoissa, että en enää luota työkavereihini. Mitäköhän minun selkäreppuuni on oikein laitettu? Olen niin epäluuloinen, että menen yhden työntekijän luokse. Olen varma, että kauluspaitani takia hän luulee minun olevan menestyvä liikemies. Pyydän kohteliaasti, että voisiko hän tarkistaa selkäreppuni sisällön. Sihteerini pakkasi sen, en minä itse. Neiti vakuuttaa minulle, että läpivalaisu oli ollut riittävä, selkäreppuani ei tarvitse sen tarkemmin tutkia. Rauhoitun tästä hieman ja lähden kulkemaan kohti omaa lähtöporttiani.

Seisoskellessani pitkällä kuljetushihnalla – isoja mainostauluja katsellen – mieleeni tulee yht’äkkiä, että voisin olla mitä vain, vaikka Suomen tuleva Mars-astronautti! Tätä melko mukavaa harhakuvitelmaa kestää jonkin aikaa, mutta sitten ikävät salaliittoharhat palaavat takaisin. Olen jälleen varma siitä, että selkäreppuuni on laitettu jotain. Lähden pois kuljetushihnalta ja menen nopeasti yhteen lähimmän WC-tilan yksityiskopeista. Lukitsen oven huolellisesti. Avaan selkäreppuni ja otan siellä olleet pari kolme kirjaa käteeni. Nämä ne ovat. Revin kirjoista kannet irti ja laitan kaikki kirjankappaleet roska-astiaan. Olen varma, että kirjoissa oli ollut jotain salaista tietoa. Jos olisin jäänyt niiden kanssa kiinni, niin minulle olisi käynyt todella huonosti.
       Mielikuvitukseni jatkaa laukkaamistaan. Seuraavaksi alan kuvitella – eli tiedän todeksi –, että olen salainen agentti. Tältä lentoasemalta on päästävä pois. Siihen lentokoneeseen, johon minun halutaan menevän, ei pidä missään nimessä mennä. Siispä rullaan vessasta lähdettyäni oman lähtöporttini ohitse. Kuljetushihnan päätyttyä lähden takaisinpäin. Menen hämäyksen vuoksi jonkin muun kuin oman lähtöporttini lähelle istumaan.

Sitten häivyn koko lentoasemalta.


Viimeinen muistikuvani lentoaseman sisältä on se, kun istun hämäyslähtöportin luona. Seuraavaksi olenkin jo lentoaseman ulkopuolella. Seison joidenkin ulko-ovien lähellä, hieman hämärämmässä kohdassa. Huomaan, kuinka minusta muutaman metrin päässä oikealla kaksi naista on juuri nousemassa taksiin rinkkojensa kanssa. Pidän oikeaa kämmentä korvallani ja puhun jotain takkini yläosassa mukamas olevaan mikrofoniin. Siten ”ne” minua etsivät agentit tai vastaavat luulevat, että olen yksi heistä ja myös etsimässä minua.
       Jonkin ajan kuluttua lähden liikkeelle. Kävelen muutaman sata metriä keskustaa kohti, mutta heti kun näen että kadulla on tulossa kaksi ihmistä minua vastaan, niin minua käy pelottamaan. Käännyn välittömästi ympäri ja luikahdan lähellä olevasta aidanraosta jollekin autiolle pihatontille. Menen vauhdilla pihan poikki sen toiselle laidalle. Rauhoitun hieman kun huomaan, että kukaan ei seuraa minua. Jonkin ajan kuluttua päätän lähteä takaisin kohti lentoasemaa ja ottaa sieltä bussin.
       Kävelen lentoaseman bussiterminaalille. Pyydän ja saan joltain vanhemmalta mieheltä bussirahaa. Sitten lähden seuraavalla bussilla kohti Brysselin keskustaa. Olen koko bussimatkan ajan aivan omissa maailmoissani. Olen huomaavinani kaikenlaisia salaisia merkityksiä lähes asiassa kuin asiassa, esimerkiksi ikkunan viereen tehdyssä tussitöherryksessä tai siinä, että millä paikalla muut matkustajat istuvat.


Saavun keskustan liepeille johonkin aikaan illasta. En yhtään tiedä, että mitä minun pitäisi tehdä seuraavaksi. Vaatteiden ja kenkien lisäksi minulla on mukanani ainoastaan pieni selkäreppuni. Mietin tovin, että tältä siis tuntuu olla koditon. Lähden kävelemään aluksi yhtä kauppakatua pitkin. Liikkeiden näyteikkunoissa on esillä kaikenlaista tavaraa, myös kenkiä. Pysähdyn yhden näyteikkunan kohdalle ja itken jonkin aikaa sitä, että en voi saada itselleni uusia kenkiä (minulla on jalassa ne E:n poliisilaitokselle tuomat ruskeat nahkakengät, jotka ovat minulle liian pienet). Minulla ei ole sukkia ja kantapääni ovat jo aikaa sitten hankautuneet verille. Myös varpaisiini sattuu. (Suurimman osan ajasta kipu pysyy kuitenkin ikään kuin taustalla, en tunne sitä läheskään normaalilla tavalla.)

Jatkan päämäärätöntä kävelemistä ja päädyn jonkin ajan kuluttua johonkin pieneen stripteasebaariin. [Asuin sattumoisin Uudessa-Seelannissa erään stripteasebaarin vieressä, en tosin käynyt siinä kuin kerran.] Olen ainoa asiakas. Menen pöytään istumaan, tilaan oluen, ja maksan sen. Joku nuori nainen aloittaa heti tanssiesityksen, mutta jostain syystä tilanne tuntuu minusta hieman kiusalliselta. Otan silmälasini pois päästä, jotta en näkisi häntä kunnolla. Kaikki valot ja äänet ovat kyllä todella mielenkiintoisia, suorastaan ihmeellisiä. Aikani niitä ihmeteltyäni – ja juotuani tuopin tyhjäksi – päätän lähteä takaisin ulos. Kysäisen ulko-oven luona olevalta, synkän tuntuiselta mieheltä, että onko kaikki meidän välillämme kunnossa. Hän vakuuttaa kaiken olevan ok, joten poistun paikalta. (Olin maksanut oluen rahavyössäni olleella ainoalla, Walesin muuttoreissulta jääneellä viiden punnan setelillä.)
       Huomaan baarin ulkopuolella roskasäiliön päällä nuhjuisen, ruskean värisen nahkatakin. Mietin hetken aikaa, että vaihtaisinko oman mustan takkini siihen, hämäyksen vuoksi. En kuitenkaan lopulta tee niin, vaan jatkan matkaa. Jonkin ajan kuluttua tulen vakuuttuneeksi siitä, että minua seurataan. Alan myös vahvasti epäilemään, että selkäreppuuni on laitettu jonkinlainen jäljityslaite. Päätän pysähtyä ja tutkia kaikki selkärepussani olevat tavarat. Otan aluksi kännykkäni esiin, se ei ole päällä (tai sen akku on mennyt tyhjäksi). Irrotan kännykästä kannen, akun ja SIM-kortin. Sitten heitän kaikki osat lähellä olevaan roskapönttöön, nyt minua ei saa ainakaan kännykän avulla enää jäljitettyä. [Melko elokuvamainen veto.] Jatkan vainoharhaisia tutkimuksiani. Selkärepussani on lisäksi rahavyö pankki- ynnä muine kortteineen, passi, kamera, tärkeitä papereita – kuten esimerkiksi vanhat työtodistukset – ja sekalaista pikkutavaraa. Lopulta päätän ottaa mukaani ainoastaan ajokortin sekä passin, laitan ne farkkujeni oikeaan etutaskuun. Jätän selkärepun loppuine sisältöineen jonkin valkoisen auton vasemman takarenkaan viereen ja poistun nopeasti paikalta. Jonkin matkaa käveltyäni heitän myös silmälasini lähimpään roskapönttöön sillä perusteella, että ne päässä olen haavoittuvamman näköinen.


Tästä eteenpäin kävelen Brysselin keskustassa ja sen lähettyvillä aamuun saakka, arviolta noin kymmenen tuntia. En nuku koko sinä aikana silmällistäkään, ja pysyn melkein koko ajan liikkeellä. Oloni on monesti vainoharhainen eli olen varma siitä, että minua seurataan. Joka kerta kun joudun tällaisen harhan valtaan, niin alan kävellä ripeämmin. Lisäksi käännyn jokaisesta vastaan tulevasta risteyksestä aina uuteen suuntaan, eli oikealle tai vasemmalle. En yksinkertaisesti voi pysähtyä, sillä muuten ”ne” saavat minut helposti kiinni. Silloinkin kun tällainen vainoharha ei ole ylläni, niin useimmiten kävelen silti sinne sun tänne vailla mitään päämäärää. Kävelen loppuillan ja yön aikana yhteensä kymmeniä kilometrejä.


Saan joskus myöhemmin illalla jostain päähäni, että olenkin oikeasti ollut aina puolivampyyri. Jonkin matkaa vielä käveltyäni menen sisään erääseen hienoon baariin. Käyn pöytään istumaan ja tilaan paikalle tulleelta tarjoilijalta oluen. Luulen tietenkin, että kyseinen baari on meidän puolivampyyrien ”salapaikka” jossa kaikki ruoka ja juoma on meille ilmaista. Kun tarjoilija tuo oluen pöytään, niin hän pyytää minulta tietyn summan verran rahaa. En ymmärrä mistä on kyse, joten kysyn ihmeissäni englanniksi: ”Ai maksaako tämä muka jotain?”. Tarjoilija suuttuu minulle pahanpäiväisesti kun käy ilmi, ettei minulla ole yhtään rahaa. Hän ottaa tuopin takaisin haltuunsa ja kysyy äkäisesti, että: ”Luulitko muka saavasi täältä olutta ilmaiseksi?”. En vastaa siihen mitään. Poistun baarista hämilläni.

Jossain toisessa vaiheessa, ollessani jälleen siinä harhassa että minua seurataan, päätän mennä piiloon yhteen pubiin. Pelikoneiden luona on yksi nainen pelaamassa. Seisoskelen jonkin aikaa hänen lähellään ja katselen kun hän pelaa korttipeliä. Sitten tajuan, että jos ”ne” nyt ryntäävät tänne sisään, niin täältä on hankala päästä ulos, tämä on sen verran pieni paikka. Lähden nopeasti takaisin kadulle.
       On myös joitain hieman seesteisempiä hetkiä. Otan illan aikana kahdelle iloiselle kaverukselle valokuvan jommankumman kameralla, kun he halaavat toisiaan ison ”Respect”-valokyltin luona.


Yön aikana, varsinkaan koska en näe kunnolla kauas ilman silmälasejani, valot ja värit alkavat saada pääni sisällä aivan uusia merkityksiä. Ne ovat ikään kuin merkkejä minulle. Keksin muun muassa että valkoinen/normaali valo tarkoittaa hyvää, punainen vaaraa ja sininen neutraalia. Kaikki värikkäät neonkyltit, kuten liikkeiden auki/kiinni kyltit, ovat erityisen mielenkiintoisia. Lähden usein heti jollekin toiselle kadulle, jos edessä häämöttävä kyltti ja/tai sen värit ovat mielestäni pelottavan näköisiä.
       Joskus myöhemmin – ollessani erittäin sekaisin värien merkitysten ynnä muun takia – menen itkien sisään johonkin ruokapaikkaan. Työntekijät antavat minulle ystävällisesti ruokaa (siihen päättyi noin yksitoista vuotta kestänyt kasvissyöntikokeilu). Lisäksi he antavat minun olla sisällä lämpimässä niin kauan, kunnes heidän on itse lähdettävä kotiin.
       Saan yön aikana myös joltain kioskilta pienen pullollisen vettä, sekä myöhemmin jossain kahvilassa kaksi kuppia kahvia. Minua pyydetään poistumaan kahvilastakin vasta kun omistajan (?) on suljettava se. Käyttäydyn ulkoisesti koko ajan rauhallisesti, ja kahvilan omistajan pieni poikakin on koko ajan paikalla. Lähtiessäni ulos poika ilmaisee minulle käsillään, että laita takkisi huppu päähän.

Potentiaalisesti vaarallisin tilanne sattuu jossain päin kaupunkia joskus aamuyön tunteina. Tumma auto ajaa ohitseni, tekee U-käännöksen, ja pysähtyy kohdalleni. Tummennettu takaikkuna lasketaan alas ja joku mies kysyy minulta jotain. En vastaa mitään, joten hän kysyy englanniksi, että mistä olen kotoisin. Vastaan vain: ”North”, ja tuijotan hänen kädessään olevaa tupakka- tai kannabissätkää miettien, että kumpikohan se mahtaa olla. Tovin kuluttua takaikkuna nostetaan takaisin ylös ja auto poistuu paikalta.

Jatkan päämäärätöntä kävelemistä / pakoilemista vainoajiltani.

Kahdeksas päivä

Varhain aamulla järkeni käy piipahtamassa paikalla – eli ehdin hetken verran ihmetellä tilannettani.

Pysähdyn. Seison nyt nähtävästi jollain jalkakäytävällä, jonkin kerrostalon vieressä. Ok. Aurinko paistaa, tunnen sen lämmittävän minua hieman. Selvä. Olenkohan loukkaantunut? Mistään ei tunnu tai näy vuotavan verta. Sattuuko mihinkään? Ainoastaan jalkoihin. Katson itseäni jalkoihin. Näyttää olevan vaatteet päällä. Sen enempää en sitten ehdikään tilannettani analysoida, sillä epäilys hiipii mieleeni. Alan pohtimaan, että onkohan minulla oikeasti vaatteet päällä vai olenko sittenkin taas alasti? Vaikka näen ja voin kosketellakin ylläni olevia vaatteita, niin en silti luota omaan arviooni. Siispä pysäytän kohteliaasti heti ensimmäisen ohitseni kulkevan henkilön, joka sattuu olemaan nuorehko, hienosti pukeutunut nainen. Sanon hänelle sanatarkasti näin: ”Excuse me, this might sound a bit weird but am I wearing any clothes?”. Levitän samalla hieman käsiäni ja katselen kummastellen itseäni jalkoihin. Neiti ei vastaa minulle mitään vaan jatkaa heti matkaa, hänellä näyttää olevan kiire jonnekin. Vähäinen järkeni haihtuu, koko tapaus unohtuu hetkessä, ja jatkan kävelemistä.

Hieman myöhemmin alkaa olla enemmän ihmisiä liikkeellä. Minun pitäisi ylittää melko vilkas tie, mutta suojatien kohdalla ei ole liikennevaloja. Ymmärrän jollain tavalla, että siinä voisi käydä huonosti. Siispä pyydän yhtä ohikulkijaa saattamaan minut tien yli. Kerron hänelle, että olen hukannut silmälasini enkä näe kunnolla. Nuori mies ei puhu minulle mitään, mutta hän auttaa minut silti tien yli.
       Jokin aika tämän jälkeen alan tuntemaan, että minun pitää päästä kuselle. En halua herättää turhaa huomiota, joten yritän etsiä jonkin rauhallisemman paikan. En kuitenkaan löydä mitään sopivaa kohtaa, jonkin puiston korkea metalliporttikin on vielä lukittuna. Siispä kysyn yhdeltä mukavan oloiselta vastaantulijalta, että sattuisiko hän tietämään jonkin lähellä sijaitsevan kivan kahvilan. Lähden neuvottuun suuntaan.

Kahvilaan mennään sisään kahden oven kautta. Eteisessä on kenkiä, joten minäkin jätän omat nahkakenkäni siihen. Avaan sisemmän oven ja kävelen suoraan tiskille, muita asiakkaita on paikalla noin kourallisen verran. Pyydän naistarjoilijalta luvan päästä vessaan. Saan luvan, ja olen niin iloinen päästyäni alakerran vessaan kuselle, että päätän sen tehtyäni siivota koko paikan.
       Otan ensiksi ajokortin ja passin farkkujeni oikeasta etutaskusta ja jätän ne portaiden puolivälin paikkeille. Sitten otan takin ja kauluspaidan pois päältä eli olen t-paitasillani (minulla oli Merimieskirkolla työvuoron aikana aina farkut ja t-paita päällä). Seuraavaksi etsin ja otan siivouskomerosta mopin ja ämpärin sekä pesuainetta. Teen pesuveden ja alan puhdistamaan vessanpönttöä sekä pisoaareja. Jonkin aikaa siivoiltuani joku mies tulee käymään vessassa. Se ei minua häiritse, jatkan hommia. Hieman myöhemmin tarjoilijatar tulee ihmeissään portaiden alapäähän ja kysyy minulta jotain. Osoitan vain sormella kohti ajokorttia ja passia, en sano sanaakaan. Nainen vilkaisee niitä molempia ja lähtee takaisin yläkertaan. Minä jatkan lattian moppaamista.
       Siivousurakkani jatkuu vielä muutaman minuutin verran. Kun olen lopputulokseen tyytyväinen, niin huuhtelen sekä mopin että ämpärin ja laitan ne takaisin siivouskomeroon. Sitten puen takin ylleni, otan portailta ajokortin sekä passin, ja menen takaisin yläkertaan. Kiitän tarjoilijatarta, otan kenkäni eteisestä, ja poistun paikalta.


Käveltyäni jälleen jonkin aikaa menen sisään johonkin museoon. [Tykkään museoista.] Oloni on aikamoinen. Katselen aluksi aulassa joitain esitteitä ja kävelen sinne sun tänne museon sisätiloissa kuin päätön kana. Seuraavaksi olenkin jo seikkailemassa jossain portaikossa, ja lopulta päädyn museon maanalaiseen parkkihalliin. Olen avojaloin, sillä olen jostain syystä jättänyt kenkäni jonnekin. (Tunnen kyllä betonilattian kylmyyden, mutta en tavallaan vain välitä siitä.)
       Parkkihalli on suuri ja ikään kuin puolentoista kerroksen korkuinen. Se tuntuu hyvin jännittävältä paikalta ja minulle tulee todella leikkisä olo. Aina auton tullessa halliin menen piiloon ettei minua nähtäisi. Sitten vakoilen eli katselen autosta nousevia ihmisiä. Välillä olen mahallani punnerrusasennossa ja vakoilen ihmisiä autojen alta. Liikun myös jonkin verran käsieni varassa eli gorillatyyliin, ja siitä käteni tulevat tietenkin todella likaisiksi. Yhdessä vaiheessa leikkiäni tunnen olevani kuin hahmo jossain tietokonepelissä. [GTA2 -tietokonepeli, pelasin sitä aikoinaan paljon sekä yksin että kahden kaverini kanssa.]

Aikani ihmisiä vakoiltuani päädyn parkkihallin hissiin. Yritän saada hissin toimimaan, sillä jossain ylempänä olisi jokin salainen kerros minua varten. Vaikka kuinka yritän erilaisia näppäinyhdistelmiä, niin en saa hissiä liikkeelle. [Voi hyvinkin liittyä upean System Shock -tietokonepelin muistoihin: en millään löytänyt koodia erääseen (ylöspäin menevään) hissiin, joten ei auttanut muu kuin alkaa käymään läpi sen tuhatta eri koodivaihtoehtoa...] Lopulta turhaudun ja alan purkamaan hissin katossa olevaa koristeellista puukehikkoa, ehkäpä sen takana on jokin nappula tai kytkin. Minulle alkaa tulla hieman hiki, joten otan takin pois ja laitan sen vyötäisilleni.
       Yht’äkkiä hissi lähteekin liikkumaan ylöspäin. Sitten se pysähtyy, ovet aukeavat, ja hissin edessä seisoo joku mies. Hän seisoo siinä jonkin aikaa eikä sano mitään. Minä hymyilen osa hissin puukehikkoa sylissäni. Lopulta mies astuu sisään hissiin. Yritän saada puukehikon takaisin paikalleen. Hetken kuluttua hissin lähtee taas liikkeelle. (Hissin käyttämiseen olisi tarvinnut avaimen tai avainkortin.) Olen aivan innoissani, minneköhän me seuraavaksi menemme? Pettymyksekseni hissi saapuu takaisin samaan paikkaan kuin mistä se lähtikin. Mies poistuu hissistä sanomatta sanaakaan. Yritän vielä jonkin aikaa saada hissin liikkumaan ylöspäin. Lopulta kyllästyn siihen että en saa ratkaistua hissin arvoitusta. Lähden etsimään kenkiäni. Pitkän etsimisen jälkeen ne löytyvät jostain päin portaikkoa. Kapuan portaat ylös ja lähden pois museosta. Pesen todella likaiset käteni etupihan suihkulähteessä, ulkona olevien ihmisten tuijottaessa minua.


Jatkan kävelemistä vailla määränpäätä. Vainoharhani tulevat jälleen voimakkaina esiin. Muutan yhä useammin kulkusuuntaa – eli kääntyessäni jossain risteyksessä vaikkapa vasemmalle, saatan kävellä tätä uutta katua vain muutaman metrin, sitten käännyn takaisin, ja lähden risteyksestä johonkin toiseen suuntaan. Tämän on tarkoitus vaikeuttaa minua seuraavien eli ”niiden” toimintaa. (Vaikka olinkin vainoharhainen, niin ne olivat oikeastikin perässäni: minusta oli tehty katoamisilmoitus, ja sen lisäksi kahvilan ja/tai museon aktiviteettini oli ilmoitettu poliisille.)
       Lopulta minua ei enää huvita kävellä, joten päätän ottaa lähimmältä asemalta metron kohti keskustaa. Menen seisomaan yhden lippuautomaatin viereen ja toivon, että joku ystävällinen ihminen ostaisi minulle kertalipun. Ulkoinen olemukseni ei ole aivan parhaimmasta päästä: ylläni on hieman likaiset farkut sekä t-paita, ja pidän takkia vyötäisilläni. Jalassa minulla on hienot ruskeat nahkakengät mutta ei sukkia. Lisäksi vasemmassa kyynärtaipeessani on hirmuinen mustelma sekä piikin jälki. [Ei muuta puuttunut kuin Iggy Popin kappale Lust for life taustamusiikiksi, niin olisin ollut kuin hahmo Trainspotting -elokuvasta.] Kukaan ei tule koko hemmetin lippuautomaatin lähellekään. Aikani odoteltuani turhaudun ja menen portista väkisin läpi ilman lippua.

En muista metromatkasta yhtään mitään (on toki mahdollista, että jäin kiinni enkä päässyt metron kyytiin). Niin tai näin, seuraavaksi saavunkin jo kävellen Grand Place keskusaukion laidalle. Käyn istumaan yhden rakennuksen lyhyiden portaiden jälkeen alkavalle levikkeelle ja nautin auringon lämmöstä. Heiluttelen myös iloisesti jalkojani. Yöllä oli ollut melko kylmä – vaikkei kylmyys normaalilla tavalla välittynytkään – ja nyt minulla ei ole taas mitään hätää. Turisteja pyörii aukion joka kolkassa ottamassa valokuvia. Kaikilla tuntuu olevan kiire jonnekin.
       Aikani istuskeltuani päätän lähteä kävelemään kohti vanhaa asuntoani. Hypähdettyäni istumapaikaltani vajaan metrin verran alaspäin ja alettuani jälleen liikkumaan huomaan, että varpaisiini, jalkapohjiini, ja varsinkin vereslihalla oleviin kantapäihini sattuu melko paljon (jonkin ajan kuluttua kipu painuu jälleen ”taustalle”). Jonkin matkaa käveltyäni pysähdyn kuninkaanpalatsin kohdalla ja alan tuijottamaan pihalla olevia vartiomiehiä. Paheksun mielessäni sitä, että siellä se kuningas vaan asustelee palatsissaan kun joillain muilla ihmisillä ei ole juuri mitään. Jatkan matkaa.
       Muutama sata metriä ennen vanhaa asuntoani huomaan maassa mustan, hieman likaisen sormikkaan. Olen sen löytämisestä aivan riemuissani! Otan sormikkaan mukaani ja heiluttelen sitä iloisesti kädessäni samalla kun kävelen. Seuraavissa liikennevaloissa esittelen sormikasta innoissani eräälle naiselle, mutta asia ei tunnu häntä kiinnostavan.


Noin sata metriä ennen vanhaa asuinrakennustani nuori WWF:n feissari pysäyttää minut kohteliaasti. Mies näyttää minulle yhtä esitettä ja alkaa kertomaan jotain eläintensuojelusta. Tietyllä tavalla ymmärrän sen olevan hieman hupaisaa, että (kymmenistä kadulla kävelevistä ihmisistä) hän päätti pysäyttää juuri minut. Siispä totean kaverille englanniksi, katsoen samalla alaspäin kenkiini ja levittäen käteni, että: ”Tässä on koko omaisuuteni”. Näytän hänelle sormikastani ja jatkan: ”...mutta löysin juuri tämän hienon sormikkaan tuolta kadulta”. Viittaan toisella kädellä kohti sormikkaan summittaista löytöpaikkaa. Sitten osoitan sormella erästä kohtaa hänen esitteessään ja sanon: ”Voit antaa sen tuolle orangille, tiedä vaikka siitä olisi sille jotain hyötyä”. Jätän feissarin seisomaan sekä sormikas että esitteet kädessään ja jatkan matkaa.


Pääsen jollain keinolla vanhan kerrostaloni 18. kerrokseen. Olen nyt jo entisen asuntoni ovella. Kukaan ei tule avaamaan sitä, ei vaikka kuinka koputtelen. Samassa kerroksessa asuva kaverini E on kotona ja päästää minut sisään. Hän kertoo minulle, että R ei enää ota minua asuntoonsa, olen kuulemma aiheuttanut hänelle jo niin paljon hankaluuksia. En ymmärrä mistä E oikein puhuu, joten en sano siihen mitään. Sen sijaan pyydän E:ltä luvan käydä pesemässä käteni ja jalkani suihkuhuoneessa. Likaan kylpyammeen pohjan melko pahasti jalkapohjissani olleella parkkihallitomulla, ja jalkapohjani jäävät suuresta saippuamäärästä huolimatta todella tummiksi. Pahoittelen aiheuttamaani sotkua. E ottaa asian aivan rauhallisesti.
       Seuraavaksi E tarjoaa minulle aiemmin päivällä tekemäänsä keittoa. Syön sitä hyvin hitaasti ja vain vähän. E mainitsee syödessäni parikin kertaa, että hänen pitäisi jo lähteä töihin. Arvatenkin sekä aiempiin tapahtumiin että hänen kiireiseen olemukseensa liittyen tokaisen hänelle aavistuksen verran ärtyneenä: ”You know what’s wrong with this world? Everyone’s in such a god damn hurry”. (En ole täysin varma sanoiko E tuohon mitään, mutta todennäköisesti ei sanonut.)
       Yhdessä vaiheessa E kysäisee, että sainko hänen hullujenhuoneelle minua varten lähettämän tupakka-askin. Kun vastaan kieltävästi, niin E sadattelee jonkin aikaa ihmisten epärehellisyyttä. Sen kuuleminen tuntuu minusta todella pahalta ja pelottavalta. Alan pohtimaan, että kuuluukohan E sittenkin salaa mafiaan? E rauhoittuu onneksi nopeasti. Harhaiset ajatukseni eivät paisu täydeksi harhakuvitelmaksi vaan ne unohtuvat.

E:n on nyt pakko lähteä töihin, hän on jo myöhässä minun takiani. Kun menemme hissillä alakerran respaan/sisäänkäyntialueelle, niin yksi talon vartijoista huomaa minut heti. Hän sanoo, ettei minulla ole lupaa olla täällä ja alkaa hätistellä minua ulos käytävälle. E lähtee heti kävelemään käytävän toista päätyä kohti, hän näyttää jotenkin surulliselta. Minua käy vartijan touhu ärsyttämään, hän ei anna minun jäädä edes käytävälle istumaan.
       Takaisin kadulle päädyttyäni päätän lähteä käymään Merimieskirkolla. Ajattelen näyttää heille, että on minulla ystäviä jotka pitävät minusta huolta, vaikka he (Merimieskirkon ihmiset) ovatkin minut hylänneet.


Kävelen melko kiukkuisessa mielentilassa noin kilometrin pituisen matkan Merimieskirkolle. Soitan summeria. Kestää kauan ennen kuin siihen vastataan ja saan oven auki. (Merimieskirkkolaiset ovat nähneet ulkokamerasta, että kuka on oven ulkopuolella.) Pyyhällän sisään ja aion heti kavuta portaat ylös omaan huoneeseeni. Eräs merimieskirkkolaisista kysyy, että: ”Missä sinä Miro oikein olet ollut?”. Vastaan, että: ”Lomalla”. Sanon heti perään, että: ”Käyn vain hakemassa tavarat huoneestani ja lähden sitten”. Siihen sanotaan: ”Mutta kun tämä ei Miro enää ole sinun kotisi”. Menen tästä aivan hämilleni ja pysähdyn. En alkuunkaan käsitä, että miten asia voi muka niin olla. Sitten, arvatenkin aiemman tuohtumukseni ja nyt lisäksi myös hämmennykseni takia, minulle iskee taas hirmuinen vainoharha päälle.
       Merimieskirkon työntekijät ovat yhtenä tiiviinä ryhmänä kahvilan puolella. Alan sanomaan, varmasti melko pahanenteisellä äänensävyllä, että: ”En tiedä mistä tässä kaikessa on kyse, mutta jos tekin olette siinä mukana, niin haistakaa kaikki v...”. Juuri V-kirjaimen kohdalla työkaverini T tulee huomaamatta viereeni. Hän ottaa minua napakasti – mutta ei sinänsä uhkaavasti – käsivarresta kiinni. Hän sanoo, että: ”Eiköhän Miro mennä tuonne ulkopuolelle juttelemaan”. T johdattaa minut takaisin ulko-oven luo ja lähdemme heti kävelemään kauemmas koko rakennuksesta. T kysyy onko minulla tupakkaa. Kun vastaan kieltävästi, niin hän ehdottaa, että kävisimme ostamassa tupakka-askin lähellä sijaitsevan hotellin respasta.

Kävelemme ripeää vauhtia ylämäkeen hotellia kohti. Perille päästyämme meidän pitää odottaa melko kauan ennen kuin yksikään työntekijöistä tulee paikalle. T on jostain syystä pahalla päällä. Hän jupisee ääneen, että: ”Itsepalveluko täällä on olevinaan?”, kun työntekijöitä ei näy missään. Lopulta T saa ostettua askillisen tupakkaa.
       Menemme ulos polttamaan tupakkaa. T puhuu vähän sitä sun tätä, itse en paljoa puhu. Jossain vaiheessa T kysyy minulta, että luotanko häneen. Katson häntä pitkään ja yritän miettiä asiaa. Hän vaikuttaa jotenkin hermostuneelta, en voi siis täysin luottaa häneen. Vastaan – ja valehtelen sinänsä taas ”tietoisesti” –, että luotan häneen kyllä. Epäluuloistani huolimatta tunnustan jonkin ajan kuluttua T:lle, että poltan toisinaan pilveä. T kysyy heti, että olenko nyt polttanut pilveä. Ymmärrän vastata siihen rehellisesti että en ole, käsittämättä sitä, että olen tullut hulluksi.
       Hieman myöhemmin saan jälleen tarkka-ampujiin liittyvän harhan päälleni. Vilkuilen hyvin pelokkaana ja säikkynä ympärilleni, olemme niin sanotusti keskellä katua ja helppo kohde. Muutaman sekunnin ajan on erittäin lähellä, että lähtisin juoksemaan sala-ampujaa karkuun – johonkin / mihin tahansa suuntaan. Lopulta pelko onneksi hellittää. T ei tietenkään tiedä mitä päässäni juuri liikkui vaan tokaisee, että: ”Olet sitten hukannut taas silmälasisi?”.


Pari tupakkaa poltettuamme kävelemme johonkin kahvilaan. Olen jälleen aivan rauhallisilla mielin, hieman vain ihmeissäni tästä kaikesta. T ostaa minulle patongin ja menemme pöytään istumaan. Syön siitä vain vähän, vaikka T sanoo pariinkin otteeseen, että söisit nyt edes vähän enemmän. Katselen ikkunasta kadulle, se kiinnostaa minua paljon enemmän kuin syöminen. Yhdessä vaiheessa jotkut ihmiset vievät joitain huonekaluja pakettiautoon. Minulle se näyttää kuitenkin siltä, että ”lavasteita” siirretään, minulta salassa, ja että minun ei ollut tarkoitus nähdä sitä. Minusta alkaa tuntumaan aivan siltä, kuin olisin päähenkilö jossain elokuvassa (tunnetta kuvaa hyvin se The Truman Show -elokuvan eräs hissikohtaus, johon itse harhakin ainakin osittain perustui?).
       Olemme odottaneet kahvilassa, että autonkuljettaja A suurlähetystöltä tulee hakemaan meidät – tai sitten olemme kävelleet suurlähetystölle. Joka tapauksessa, seuraavaksi olenkin jo istumassa jonkin auton takapenkillä. Ulkona on tällä välin tullut jo hieman hämärää, ja olemme ajamassa kolmistaan johonkin hotellille. Tulen tästä heti hieman vainoharhaiseksi ja kysyn autonkuljettaja A:lta, että ei kai kukaan seuraa meitä. A vastaa, että hän ”osaa kyllä hommansa”. Hänen vastauksensa rauhoittaa mieltäni hieman.
       Seuraavaksi olemmekin jo poistuneet autosta ja kävelemässä jotain pientä kauppaa kohti. Meillä kaikilla on sattumoisin päällä sekä siniset housut että musta takki. Sen tulkitsen tietenkin siten, että se on hyvä tapa hämätä meitä seuraavia ”niitä”: heidän on nyt vaikeampi tietää, että kuka kukin on. Jonkinlaista lisähämäystä varten otan pipon takkini taskusta ja pudotan sen maahan.


Sitten olemmekin saapuneet hotellin aulaan. Minulle on ostettu patonki sekä iso pullollinen vettä, ja minun on tarkoitus jäädä hotelliin yöksi. En ymmärrä mistä on kyse mutta se ei minua haittaa, sillä olen nyt suunnattoman kiinnostunut T:n kädessä olevasta paperista. (Kyseiselle A4:lle on tulostettu kartta, jossa on hotellin sijainti ja jotain käsin kirjoitettua tekstiä.) T sanoo huoneeni numeron ja antaa minulle avainkortin. Pyydän ja saan myös hänen kädessään olevan paperin, se on saanut jo aivan oman merkityksen pääni sisällä: pidän sitä ikään kuin arvokkaana aarrekarttana. Lopuksi T toteaa, että: ”Olet sitten hukannut sen kauluspaidankin” – se oli kuulemma ollut hänen oma kauluspaitansa. T sanoo tuovansa minulle aamulla uuden kauluspaidan. En yhtään ymmärrä mistä hän puhuu, enkä vastaa hänelle mitään.

Autonkuljettaja A:n ja työkaveri T:n poistuttua lähden kapuamaan portaita ylös kohti omaa huonettani. Luulen aluksi kädessäni olevan aarrekartan takia, että olen nyt hyvin lähellä määränpäätäni, ja että minua odottaa siellä jokin palkinto. Mielentilani muuttuu kuitenkin nopeasti todella vainoharhaiseksi. Otan kenkäni pois jalasta ja jätän ne hämäyksen vuoksi portaikkoon, eri kerroksen kohdalle, kuin mihin olen itse menossa. Se ei tilannetta kuitenkaan paljoa auta. Seuraavaksi alan uskomaan, että minua on sittenkin huijattu, ja että huoneessa minua odottaakin palkinnon sijaan väijytys.
       Seison jonkin aikaa käytävällä huoneeni oven edessä ja yritän miettiä tilannetta. Siitä ei tule yhtään mitään. Onko aarrekartta oikea vai onko minua huijattu? Odottaako minua huoneessa väijytys vai palkinto? En myöskään ymmärrä missä olen – tai miksi minut on tuotu sinne. Lopulta kyllästyn koko tilanteen miettimiseen ja alan tuntea itseni todella väsyneeksi. En haluaisi lähteä kävelemään enää yhtään minnekään. Päätän avata huoneen oven, käyköön mitä käy. Huoneeseen astuttuani mitään ei tapahdukaan. Olen nyt pienehkössä mutta siistissä huoneessa, ja minulla on sen oveen avain. Harharakennelmat luhistuvat ja oloni muuttuu erittäin iloiseksi.

Päätän mennä heti ensimmäiseksi suihkuun pesemään itseni.


Oltuani tovin aikaa suihkussa ymmärrän yht’äkkiä, että olen nyt erittäin haavoittuvainen ja helppo kohde jos joku ryntää sisään huoneeseen. Alan pelätä suunnattomasti. On hyvin lähellä, että ryntäisin suihkusta ulos ja sitten ties minne. (Arvatenkin jotain tämän kaltaista tapahtui kahdella edellisellä suihkureissulla.) Tämä lähes lamaannuttava pelkotila menee onneksi kuitenkin ohi. Alan ajattelemaan, että vainoajani ovatkin ovelampia: suihkukopin pieniin saippua- ja/tai shampoopulloihin on laitettu jotain vaarallista ainetta. Katselen pulloja pitkän aikaa enkä uskalla edes koskea niihin. Lopulta niin sanotusti järkeilen asian: jos joku haluaa minulle jotain pahaa tehdä, niin enpä minä sille sitten oikein mitään voi, mahdollisuuksia kun on niin monia. Mieleni rauhoittuu, ja sitten suorastaan nautin suihkussa olemisesta.
       Suihkun jälkeen oloni on oikein hyvä, suorastaan onnellinen. Laitan vaatteet päälle ja alan tutkia huonettani. Kiinnitän eniten huomiota huoneen seinällä olevaan kauniiseen tauluun. Seuraavaksi lähden tutkimaan oman kerrokseni käytävää ja huomaan, että myös sen seinällä on yksi kaunis taulu. Saan päähäni, että minun pitää tehdä jokin valinta kyseisiin tauluihin liittyen. Siispä nappaan ruuveilla kiinnitetyn taulun irti käytävän seinästä ja vien sen omaan huoneeseeni. Otan myös huoneessani olevan taulun irti seinästä ja laitan molemmat taulut vierekkäin sängylleni. Katselen molempia tauluja pitkän aikaa – toisessa on kuva suurkaupungista ja toinen on luontoaiheinen. Lopulta päädyn valitsemaan luontoaiheisen taulun.

Sitten lähden se taulu sylissäni alakerran respaan.


En tiedä mitä vastaanoton miehelle oli kerrottu minusta – jos mitään –, mutta hän ottaa tilanteen erittäin rauhallisesti. Kun saavun alakerran vastaanottotiskille ja kerron haluavani ostaa sylissäni olevan taulun, niin hän vain toteaa, että ei voi myydä kyseistä taulua minulle. Hän pyytää minua jättämään taulun tiskin viereen. Laitan taulun tiskiä vasten nojalleen. Heti tämän jälkeen mies alkaa ojentamaan minulle kenkiäni ja sanoo tyynellä äänellä (englanniksi): ”Olit jättänyt nämä portaikkoon”. Otan kenkäni mutta en laita niitä jalkoihin. Seuraavaksi pyydän, että hän lainaisi minulle hieman rahaa. Mies ilmoittaa yksiselitteisesti, että ei voi lainata minulle rahaa. Yhden tupakan hän kuitenkin suostuu antamaan minulle. Sitten hän menee takaisin vastaanottotiskin vieressä olevaan pieneen huoneeseen katselemaan televisiota. Lähden ulos tupakalle.
       Ulkona huomaan, ettei minulla ole mitään millä sytyttää tupakka. Käyn sisällä pyörähtämässä. Hetken kuluttua vastaanoton mies käväisee ulkona ja tarjoaa minulle ystävällisesti tulta. Käyn istumaan hotellin ulko-oven viereen. Hotellin oma ulkovalo luo ikään kuin pienen valoringin ulko-oven lähelle. Ajattelen, että kaikki on hyvin, kunhan vain pysyn valoringin sisällä enkä lähde sen ulkopuolelle. Ajatus valoringistä poistumisesta ja hämärälle kadulle lähtemisestä pelottaa minua todella paljon.

Poltan tupakan ja menen takaisin huoneeseeni. Käyn huvikseni parvekkeella. Harmittelen itsekseni sitä, etteivät maiseman yksityiskohdat erotu kunnolla. En osaa ajatella, että näkisin maiseman aivan hyvin jos minulla vain olisi silmälasini. En myöskään muista/käsitä sitä, että olen itse aiemmin heittänyt ne roskapönttöön.
       Parvekkeella käynnin jälkeen menen istumaan sängylle. Syön patongista pari palasta ja juon koko pullollisen vettä. Vasta nyt kunnolla pysähdyttyäni alan tuntea, että kuinka kipeänä ja huonossa kunnossa sekä jalkapohjani että lihakseni ovat. Itkeskelen tovin sitä mitä minulle on tehty, en millään käsitä syytä siihen. En myöskään ymmärrä, että miksi olen tässä huoneessa, mutta en tiedä minne muuallekaan mennä. Minua alkaa pelottamaan. Laitan television päälle ja käyn sänkyyn makuulle.

Yhdeksäs päivä

Hetkeä myöhemmin onkin jo aamu ja istun hotellin aulassa selailemassa joitain turistiesitteitä. Luulen, että voin valita niistä mitä tahansa eli voin lähteä esimerkiksi jollekin kiertoajelulle tai katsomaan jotain nähtävyyttä. Se on minulle – jostain syystä – ikään kuin palkinto.
       Työkaveri T saapuu aulaan ja on hyvin iloinen siitä, etten ole häipynyt yön aikana. En ymmärrä mitä hän tarkoittaa, joten en sano siihen mitään. Seuraavaksi T antaa minulle uuden kauluspaidan. Heti kun puen sen päälle, niin palkintoharhani häviää. Nyt alan kuvittelemaan, että kaikki hotellissa olevat ihmiset luulevat minun olevan kuuluisa taikuri, joka on tullut tällaiseen pienempään hotelliin saadakseen olla enemmän rauhassa.
       Menemme T:n kanssa hotellin ruokasaliin aamupalalle. Vaikka tarjolla on runsaasti kaikenlaista ruokaa, niin otan ainoastaan kupin kahvia sekä croissantin. Menemme pöytään istumaan. T alkaa puhella jotain ja mainitsee ainakin kahdesti, että: ”On todella mukava nähdä sinut Miro taas kunnossa”. En vastaa mitään, enkä alkuunkaan ymmärrä, että mitä hän oikein tarkoittaa. Sen kyllä tiedän, että olen kuuluisa taikuri. T yrittää maanitella minua ottamaan lisää ruokaa, mutta en halua syödä enempää.

Aamupalan jälkeen lähdemme kävelemään kohti lähintä metroasemaa. En ymmärrä mihin olemme menossa tai miksi, mutta oloni on hyvä ja luotan T:hen. Saavumme metroaseman laiturille. Metroa odotellessa alan kuvittelemaan, että täällä on joitain salaisiakin raiteita, joita pitkin pääsee joihinkin salaisiin paikkoihin. [Olin joitain viikkoja aiemmin sattunut näkemään kahden metroaseman välillä huolto- ja/tai rakennustöitä, näky oli ollut melko vaikuttava.] Tämä harhakuvitelma kestää jonkin aikaa, kunnes se vaihtuu siihen, että itse asiassa minä ja T olemmekin joitain henkivartijoita.
       Seisomme nyt metrovaunussa pitäen kumpikin samasta tangosta kiinni. Olen kasvotusten T:hen, joten saan vahdittua hänen selkäpuoltaan niin ettei kukaan pääse yllättämään häntä. Tiedän T:n käyttävän samaa taktiikkaa suojatakseen minua. Pääsemme kohdeasemalle ja kävelemme ulos kadulle. Alan heti tarkkailemaan ympäristöäni ja erityisesti rakennusten kattoja, niillähän sala-ampujat yleensä lymyilevät.


Seuraavaksi olemmekin T:n kanssa jo Suomen Brysselin-suurlähetystön sisätiloissa ja odotamme jotain (en tietenkään ymmärrä sitä, että olen jossain suurlähetystössä). Melko pian paikalle saapuu suurlähetystön autonkuljettaja A. Muistan nähneeni hänet jossain joskus aiemmin. Sitten T lähtee pois, ja seuraavaksi olenkin jo istumassa jonkin hienon auton etupenkillä: olemme ajamassa A:n kanssa jonnekin. Istun paikallani luottavaisin mielin ja nautin kyydistä. Aurinkokin paistaa, ja välillä minulla on suorastaan upea olo. Olen siis melko omissa maailmoissani.
       Ajettuamme muutaman kilometrin pysähdymme jonkin talon eteen. Minä en tilanteesta ymmärrä tuon taivaallista, mutta suomenkielisen lääkärin on tarkoitus hieman tutkia minua ja kirjoittaa jonkinlainen lääkärintodistus tai -lausunto. Ilman sitä se yhtiö, jonka lentokoneella minut yritetään saada takaisin Suomeen, ei suostu ottamaan minua uudestaan – tai siis ensimmäistä kertaa – kyytiin.
       En tiedä oliko yhtiön työntekijöille kerrottu jotain poikkeavasta mielentilastani vai ei, mutta olin aiemmin onnistunut aiheuttamaan yhtiölle hieman harmia. Kyseisellä lentoyhtiöllä – kutsutaan sitä vaikkapa nimellä ”Funair” – oli arvatenkin ollut hieman selvittämistä siinä, että mitä viime kerralla oli päässyt tapahtumaan. Minulle varattu lento oli nimittäin lähtenyt Suomea kohti peräti hieman etuajassa, rinkkani kyydissään, ja ilman minua. (Niin ei käsittääkseni saisi koskaan tapahtua, lentokone ei lähde minnekään ennen kuin puuttuvan matkustajan matkatavarat on poistettu rahtiruumasta.) Minua Helsinki-Vantaan lentoasemalla odottanut isäni oli järkyttynyt kun ainoastaan rinkkani saapui perille – eikä kukaan tiennyt minun kohtalostani yhtikäs mitään.

Joka tapauksessa, olen nyt jonkun naislääkärin luona hänen kodissaan. Hän puhuu suomea vahvalla korostuksella. Se herättää minussa heti epäilyksen. Sitten hän alkaa esittää minulle kysymyksiä. Se tietenkin vain pahentaa asiaa. Istun hyvin hämmentyneenä tuolillani, ja koko tilanne tuntuu erittäin epämukavalta. Muuta en juuri muistakaan, vastailen mahdollisesti jotain joihinkin hänen kysymyksiinsä. Siitä, miten olen käyttäytynyt ulkoisesti, en osaa sanoa mitään. Sen muistan tarkasti, että ennen lääkäriltä lähtöä haluan käydä vielä vessassa kusella. Jostain syystä otan samalla bokserini pois ja jätän ne vessan roskakoriin. Ilmoitan asiasta heti kun tulen vessasta ulos.


Silmänräpäystä myöhemmin olen jälleen suurlähetystöllä. En alkuunkaan käsitä, että miksi minut on tuotu takaisin tänne. Ymmärrän ainoastaan sen, että olen melko suuressa tilassa, jossa ison lasiseinän (=turvalasien) toisella puolella on jotain porukkaa. Minun puolellani käy välillä jotain muuta porukkaa jostain kumman syystä (=ihmisiä hoitamassa passi- ynnä muita asioitaan). Todellisuudessa käynnissä on aikamoinen urakka, jotta minut saataisiin lentokoneeseen ja takaisin Suomeen. Minun on odotettava muutama tunti suurlähetystön aulassa sekä asioiden selviämistä että lentoni lähtöaikaa, vasta sitten pääsemme A:n kanssa lähtemään lentoasemalle.
       Istuskelen aluksi asiakaspuolen sohvalla ja katselen joidenkin lehtien sekä esitteiden kuvia. Ihmisiä tulee ja menee silloin tällöin. Makaan myös jonkin aikaa sohvalla takki tyynynäni, olen niin väsynyt. Välillä jotkut ihmiset vilkuilevat minuun päin jostain syystä. (Ylläni on nuhruiset farkut sekä puhdas kauluspaita, jaloissa minulla on hienot nahkakengät mutta ei sukkia, ja partani on ollut ajamatta jo yli viikon verran. Näytän arvatenkin joltain kodittoman, narkkarin ja parittajan sekoitukselta.)
       Hieman myöhemmin yksi suurlähetystön työntekijä tuo minulle salaatin. Siinä on kuitenkin katkarapuja. Se tekee koko salaatista hyvin epäilyttävän, joten en syö sitä lainkaan (en ole koskaan katkaravuista pitänyt ja olin ollut kasvissyöjä sen yksitoista vuotta).
       Yhdessä vaiheessa alan taas pelätä tarkka-ampujia. Vaikka ulkoikkunat ovatkin sumennettuja, niin etsin silti aulasta kaikkein turvallisimman paikan ja seisoskelen siinä pitkän aikaa.

Mitä enemmän aikaa kuluu, niin sitä huonommaksi oloni muuttuu. Kaikenlaisia harhoja tulee yhä useammin ja mieleni on hyvin levoton. Minulla on edelleen tallessa ainut omaisuuteni vaatteideni lisäksi: ajokortti ja passi. Jossain vaiheessa saan päähäni sellaisen ikävän harhakuvitelman, että minulle ollaan tehtailemassa uutta henkilöllisyyttä. En voi alkuunkaan käsittää, että miksi tai mitä tarkoitusta varten niin tehtäisiin. Jonkin ajan kuluttua pyydän yhdeltä työntekijältä kynän ja paperia. Kirjoitan paperille ainoastaan yhden sanan suomeksi: ”miksi”. Olen saanut jostain päähäni, että lasiseinän toisella puolella olevat ihmiset ovat tämän kaiken takana. Lätkäisen paperin lasia vasten ja selitän samalla jotain sekavaa. Sitten repäisen ”miksi”-kohdan irti paperista ja syön sen. [Katsoin pentuna The Prisoner tv-sarjaa. Erään jakson eräs tietty kohtaus teki minuun suuren vaikutuksen.]
       Paperinpalasen syötyäni yksi suurlähetystön mies tulee turvalasien takaa asiakaspuolelle ja kysyy, että haluaisinko puhua T:n kanssa. Vastaan myöntävästi. Hän soittaa T:lle ja antaa puhelimen minulle. Puhelusta ei kuitenkaan ole minulle mitään apua, sillä ajatukseni myllertävät ympäriinsä enkä ymmärrä mistään yhtään mitään. En puhu juuri lainkaan, vaan olen suurimman osan ajasta vain hiljaa. Jossain vaiheessa T sanoo minulle, että jos haluat olla yksin, niin mene vessaan. Pieneen suljettuun tilaan meneminen ei minua kuitenkaan yhtään kiinnosta. Lopulta T sanoo, että hänen on nyt mentävä (hän oli melko varmasti juuri työvuorossa Merimieskirkolla).


Viimein, usean tunnin odottelun jälkeen, lähden suurlähetystön autonkuljettaja A:n kanssa lentoasemalle. Menemme ensin hissillä pohjakerroksen parkkihalliin. Kävelemme autolle päin ja juuri ennen autoa, A:n mennessä oikealta puolelta ohitseni, olen näkevinäni hänen oikeassa kädessään ison mustan taskulampun. [Olen 80% varma siitä, että hänellä todella oli sellainen kädessään, eikä se mikään ihme olisi ollutkaan...] Samassa olenkin asiasta jo täysin varma, ja taskulampun näkeminen muuttaa minut heti vainoharhaiseksi. Alan vahvasti epäillä, että A salaa minulta sittenkin jotain. Epäilyksistäni huolimatta menen silti istumaan auton etupenkille.
       Lähdemme ajamaan ulos parkkihallista. Heti kadulle päästyämme nojaudun hieman A:ta kohti, alan tuijottaa häntä silmiäni räpäyttämättä ja kysyn: ”Jännittääkö?”. A vastaa kieltävästi jotain. Jatkan tuijottamista ja olen fyysisesti erittäin jännittynyt. (Mielessäni ei käy A:n vahingoittaminen: tarkoitukseni on vain tehdä jonkinlainen testi, sillä en tiedä, että voinko luottaa häneen vai en.) Muutaman sekunnin kuluttua lopetan tuijottamisen, rentoutan lihakseni, ja istun aloilleni. Mielentilani nollautuu ja unohdan koko asian. Matka kohti lentoasemaa jatkuu – ainakin minun osaltani – miellyttävissä merkeissä. Katselen ikkunasta ulos ja nautin kyydistä.

Saavumme lentoasemalle ja ajamme parkkihallirakennuksen toiseen kerrokseen. Seuraan A:ta kiltisti lentoaseman johonkin aulaan ja jäämme sinne odottelemaan jotain. Jonkin ajan kuluttua näen isäni kävelevän meitä kohti. [Siskoni ei voinut lähteä, sillä hän oli raskaana.] Olen aivan häkellyksissäni, en voi millään käsittää, että mistä isäni yht’äkkiä ilmestyy paikalle. Lähdemme saman tien kolmistaan kohti lähtöselvitystä. Isäni yllättävä näkeminen ja hänen vaatetuksensa saavat minut vakuuttuneeksi siitä, että isäni onkin oikeasti ollut aina joku mafian tyyppi. Minä ja A olemme nyt hänen henkivartijoitaan. Tätä harhaluuloa kestää jonkin aikaa.
       Päästyämme lähtöselvityksestä läpi oloni käy aina vain sekavammaksi. Käsitän ainoastaan sen, että minun pitää lähteä jonnekin ja että olen jonkinlaisessa vaarassa. En silti alkuunkaan ymmärrä, että mikä tähän kaikkeen on syynä. Lopulta tajuan, että se ei voi johtua mistään muusta kuin huumeista. En kuitenkaan millään keksi, että miten isäni liittyy asiaan, ja olen hyvin huolissani hänen turvallisuudestaan. A:n huomion herpaantuessa saan vietyä isäni hieman syrjemmälle yleisestä ihmisvilinästä. Yritän kertoa hänelle asiasta, mutta saan sanottua ainoastaan: ”Tää johtuu huumeista” = ”Tilanne on erittäin vakava, olemme nyt kumpikin jonkinlaisessa vaarassa minun ja jonkin huumesalakuljetusjutun takia”. Pian tämän jälkeen A löytää meidät ja jatkamme matkaa.

Saavumme lähtöporttimme luo. Minä en millään haluaisi lähteä yhtään minnekään. A tekee parhaansa ja yrittää puhumalla saada minut menemään koneeseen. Isäni ei osaa tehdä oikein mitään, hän vain seisoo avuttoman oloisena paikallaan. Tilanne jatkuu ratkaisemattomana, kunnes lopulta tokaisen isälleni jostain syystä, että: ”Yhdessä tänne on tultu, niin yhdessä täältä lähdetäänkin”. Sitten alamme kävelemään isäni kanssa kohti lentokonetta. Olemme viimeiset koneeseen nousseet matkustajat. [Saan kuulla vasta paljon myöhemmin, että lentokoneen kapteeni päätti ottaa minut kyytiin, sillä ”pitäähän kaveri saada takaisin Suomeen”.]

Istun nyt lähtevässä lentokoneessa ja olen erittäin sekavassa mielentilassa. Uskon vakaasti, että kone räjähtää heti ilmaan noustuaan (Die Hard 2 -elokuvan loppukohtauksen vaikutusta?). Jonkinlainen kauhu/paniikkikohtaus käy hyvin lähellä. Pysyn onneksi paikallani ja pidän suunikin kiinni. (Ehkäpä isäni läsnäolo rauhoittaa minua jonkin verran? Toisaalta taas olen tilanteessa, jossa en sinänsä voi tehdä yhtään mitään.)
       Noin kaksi tuntia kestävän lentomatkan aikana kiitän jossain vaiheessa isääni siitä, että hän tuli hakemaan minut. Otan häntä myös kädestä kiinni. Isäni saattaa hyvinkin luulla, että olen sillä hetkellä melko hyvässä kunnossa. Oikeasti kiitän isääni sen vuoksi, että hän on minun takiani uhrannut itsensä – ja aivan turhaan. Olen täysin varma siitä, että jotain pahaa tapahtuu heti kun lentokone on laskeutunut. Sanon isälleni, että niin pitkään ei ole mitään hätää kun olemme tässä.


Helsinki-Vantaan lentoasemalle laskeutumisen jälkeen, rullatessamme kohti terminaalia, yritän isääni suojellakseni ottaa hänen matkalipun ja passin itselleni. Kuvittelen, että jos ne ovat minulla, niin isäni pääsee jotenkin pälkähästä. Olen varma, että meitä ovat odottamassa jotkut agentit tai vastaavat. Istumme isäni kanssa oven vieressä, joten pääsemme lähtemään lentokoneesta heti ensimmäisten joukossa. [Saan myöhemmin kuulla siskoltani, jolla oli ollut aikamoinen järjesteleminen lentolippujen ynnä muun kanssa, että joku onnekas oli ylennetty bisnesluokkaan, jotta saimme isäni kanssa vierekkäiset paikat.]
       Minulla ei ole mitään matkatavaroita, ainoastaan vaatteet päälläni. Isällänikään ei ole mitään matkatavaroita, hänhän lähti Brysseliin saavuttuaan heti takaisin Suomeen minun kanssani. Meitä ei kumma kyllä pysäytetä tullissa, eivätkä mitkään salaiset agentit tai vastaavat ole odottamassa minua. [Edelleenkin ihmettelen sitä, ettei meistä kumpaakaan pysäytetty tullissa. Lisäksi, vastaisen varalta, minua saa ampua heti lentokoneesta poistumisen jälkeen nukutusnuolella ja kyyditä sitten mielisairaalaan, kiitän siitä joskus myöhemmin.]
       Vaikkei agentteja näy missään, niin vainoharhani eivät silti helpota. Kun isäni soittaa siskolleni ja kertoo että olemme saapuneet Helsinkiin, niin minäkin haluan puhua. Siskoni kysyy minulta heti: ”Ymmärrätkö sinä Miro yhtään että mitä oikein on tapahtunut?”. Vastasin siihen iloisesti: ”Joo, ei tässä mitään hätää, soitellaan myöhemmin”. Annan puhelimen takaisin isälleni. Olen hyvin iloinen siitä, että tiedän nyt ainakin siskoni olevan turvassa. Olen edelleen varma siitä, että minulle – ja mahdollisesti myös isälleni – tulee käymään jollain tapaa huonosti.
       Isäni ostaa minulle lentoaseman kahvilasta tuorekelmuun pakatun sämpylän. Sitten menemme ulos ja lähdemme linja-autolla kohti Lahtea.


Matkan aikana mieleni keksii aina vain uusia epäilyksen aiheita. Vaikka kuljettaja käsittelee pysäkeillä matkatavaroita aivan normaalisti eli laittaa niitä rahtiruumaan tai ottaa niitä sieltä pois, niin minun silmissäni hänen käytöksensä on hyvin epäilyttävää. Jonkin ajan kuluttua tulen epäluuloiseksi myös sämpylääni kohtaan. Yritän pohtia, että onko sen sisään piilotettu jotain huumetta, jonka salakuljetan nyt tietämättäni jonnekin. Myös edessäni olevaan selkänojaan kirjoitettu sana saa mielessäni joitain epäilyttäviä merkityksiä. Yritän kertoa niistä isälleni. Se ei tietenkään onnistu. Joskus myöhemmin ihastelen jollain hämärämmällä tieosuudella linja-auton lattiassa olevia valoja (=hätäpoistumistien merkkivalot).

Saavumme parin tunnin ajon jälkeen Lahteen. Jäämme pois kyydistä linja-autoasemalla. Isäni henkilöauto on parkkialueella ja lähdemme sitä kohti. Kävelen auton luo hidastellen eli hyvin verkkaista vauhtia, sillä olen täysin vakuuttunut siitä, että auto räjähtää heti kun isäni käynnistää sen. Istun silti kyytiin sanomatta sanaakaan ja alistun kohtalooni, sillä en keksi mitään keinoa pois tilanteesta. Kun auto ei startatessa räjähdäkään, niin olen siitä hetken aikaa aivan ihmeissäni. Sitten unohdan koko jutun.

Lähdemme ajamaan kohti Heinolaa. Vainoharhani jylläävät voimakkaina koko noin puoli tuntia kestävän matkan ajan. Seuraavaksi tulen erittäin epäluuloiseksi isäni kännykkää kohtaan. Olen varma, että meitä jäljitetään sen avulla. Avaan isäni simpukkakännykän. Taustakuvan oikeassa laidassa on punavalkoinen ympyrä, se on lähes samanlainen kuin RAF:n eli Iso-Britannian Royal Air Forcen tunnus (olen nuoresta pitäen ollut kiinnostunut toisen maailmansodan historiasta). Tuijotan ympyrää jonkin aikaa. Sitten suljen kannen, pyöräytän kännykän ympäri, ja alan tutkia sen toistakin puolta. Takakanteen on liimattu hieman rosoinen tarra (sen ansiosta kännykkä pysyy varmemmin kädessä). Tarra on mustan värinen ja siinä on kuva valkoisesta sisiliskosta. Lisko näyttää ikään kuin roikkuvan siinä ja ihmettelen hetken ajan, että miksi isäni on laittanut sen siihen. (Yksi vahva muisto Rarotongalta on sisiliskojen tapaisten gekkojen kiipeileminen huoneiden seinillä). Kumpikin näistä isäni vanhaan kännykkään liittyvistä havainnoista saa hyvin nopeasti omat selityksensä: taustakuvan tiedän tarkoittavan sitä, että isäni yrittää sen avulla vaivihkaa kertoa minulle, että olen nyt maalitaulu. Takakannen tarra puolestaan merkitsee sitä, että tilanne on hyvin täpärä ja että nyt on minun viimeinen tilaisuuteni.
       Tämän lisäksi, kun isäni laittaa radion päälle, niin luulen laulujen sisältävän salaisia viestejä juuri minulle. Saan muun muassa päähäni Dingon ”Sinä ja minä” -kappaleen kertosäkeestä, että minun pitää hypätä pois kyydistä liikennevalojen kohdalla ja juosta karkuun. Tämä harha kuitenkin haihtuu ennen seuraavia liikennevaloja, eivätkä liikennevalot edes ole päällä, on jo niin myöhä. [Tuskinpa sentään olisin hypännyt ulos liikkuvasta autosta, mutta paikallaan olevasta miksipä ei, harhat olivat niin voimakkaita.]


Juuri ennen saapumistamme isäni omakotitalon pihaan tulen vakuuttuneeksi siitä, että meitä odottaa siellä väijytys. Kun kukaan ei auton pysähdyttyä ammukaan meitä kohti eikä ketään näy missään, niin rauhoitun ja unohdan koko asian. Menemme sisälle ja isäni lähtee jonkin ajan kuluttua alakertaan suihkuun. Minä jään yksin yläkertaan ja olen aivan kummissani siitä, että missä nyt olen. Tavallaan ymmärrän olevani lapsuudenkodissani, tavallaan taas en. Eniten hämmennystä aiheuttaa se, että käsitän olleeni jossain paljon kauempana vasta jokin aika sitten.
       Vanha huoneeni on yläkerrassa, mutta en jostain syystä halua nukkua siellä. Sen sijaan päätän mennä alakerrassa olevaan takkahuoneeseen. Otan ensin vaatekaapeista paljon kaikenlaista vaatetta päälle. (Talo sijaitsi puolittain rinteessä, joten alakerrassa oli kesäisinkin aina viileätä ja talvisin sitä lämmitettiin vain hieman.) Isäni on suihkusta tultuaan melko kummissaan siitä, että haluan mennä kylmään alakertaan, mutta hän ei yritä estää minua.

Takkahuoneeseen mentyäni käyn heti siellä olevalle, valmiiksi levitetylle vuodesohvalle lepäämään (mutta en käsittääkseni nuku yhtään koko loppuyön aikana). Jonkin ajan kuluttua lähden hakemaan isäni kännykän yläkerran keittiöstä, sillä luulen ohjusiskun olevan tulossa: se on kohdistettu suoraan kännykän sijaintiin. Ajattelen, että hakemalla kännykän alakertaan ainakin isäni säästyy. (Päähäni ei pälkähdä, että vaikka ohjus osuisikin alakertaan, niin myös yläkerralle – tai itse asiassa koko naapurustolle – kävisi silti melkoisen huonosti...) Ohjusiskua ei kuitenkaan näy eikä kuulu, joten koko asia unohtuu. Vien kännykän jonkin ajan kuluttua takaisin yläkertaan, tutkittuani ensin sen osoitekirjaa.

Joskus myöhemmin yöllä/aamuyöllä olen niin väsynyt ja sekaisin, että olen kuulevinani suihkuhuoneesta puhetta. Menen suihkuhuoneen oven luo ja sanon sen läpi suihkuhuoneessa olevalle/oleville tyypeille jotain. Hän/he pysyvät sen jälkeen hiljaa.

Jossain vielä myöhemmässä vaiheessa istun vuodesohvalla ja hytisen kylmästä. Olen jostain syystä ottanut kaikki vaatteet pois päältä ja höpisen jotain itsekseni.

Kuva 9. Isäni kännykän taustakuva.

Kuva 10. Isäni kännykän takakannen tarra.

Kymmenes päivä

Isäni tulee aikaisin aamulla koputtamaan takkahuoneen ovea, tarkoitus olisi lähteä Lahteen hoitoon. Olen hereillä ja sanon tulevani kohta, mutta en todellakaan aio lähteä isäni kanssa yhtään minnekään. Olen täysin varma siitä, että isäni onkin aina ollut salaa jonkin moottoripyöräkerhon tai mafian jäsen. Nyt hän on mahdottomassa tilanteessa ja hänen on pakko viedä minut tapettavaksi (=hoitoon) jonnekin jostain syystä. Laitan takkahuoneessa olleista isäni vaatteista päälleni punaiset bokserit, pitkät alushousut sekä flanellipaidan. Otan ylleni myös ruudullisen päiväpeiton. Sitten lähden yläkertaan hyvästelemään isän. Yritän selittää hänelle jotain. Siitä ei tule yhtään mitään. Lopulta saan sanottua, että nyt minun pitää lähteä. Otan nahkakengät mukaani ja menen takaisin alakertaan. Isäni jää häkeltyneenä ja huolissaan yläkertaan.
       Alakerran ulko-ovea on aina pidetty takalukossa. Avain on oven vieressä vasemmalla, vanhan rullaverhon takana. Verho on vedetty alas. Siirrän sitä varovasti hieman sivulle, otan avaimen, ja päästän verhosta irti. Alan sovittamaan avainta lukkoon. Samalla hetkellä kun saan ulko-oven auki, niin heilumaan jääneen rullaverhon lukitus pettää. Verho rullautuu vauhdilla ylös saakka ja sen alaosan puinen rima osuu johonkin. Siitä kuuluu kova pamaus. Se kuulostaa aivan laukaukselta.

Ryntään karkuun henkeni edestä.

(Saan vasta paljon myöhemmin kuulla, että seuraavaksi olikin sitten alkanut aikamoinen sirkus. Isäni ilmoitettua tapauksesta paikalle saapui kolme poliisiautoa poliiseineen sekä myös poliisikoira, mitä lie naapurit ajatelleet. Poliisit aloittivat etsinnät ja joukkoon liittyi myös vapaaehtoisia. Lisäksi eräs paikallislehti julkaisi nettisivuillaan tiedotteen katoamisestani, siitä lisää myöhemmin.)

Laukauksen kuultuani juoksen ensin hädissäni takapihan poikki ja hyppään orapihlaja-aidan yli. Tielle päästyäni juoksen muutaman kymmenen metrin päässä olevan oikopolun luokse. Vilkaisen taakseni ja rauhoitun, kukaan ei jahtaakaan minua. Koko ampumavälikohtaus unohtuu hetkessä. Jatkan matkaa kävellen ja kuljen kyseistä oikopolkua erään kerrostalon pihaan. Näen yhden kerrostaloasunnon parvekkeella kauniit ulkovalot. Ihastelen niitä hetken aikaa. Valojen värit saavat mielessäni sen merkityksen, että tuolla olisi varmasti hyviä ihmisiä ja turvallista olla. Jatkan kuitenkin matkaa. Nuori nainen työvaatteissa kävelee ohitseni ja katsoo minua kummissaan.
       Olen melko isossa kerrostalolähiössä. Kävelen muutaman sata metriä alueen toiselle laidalla. Siellä menen vielä syrjemmälle yhden kerrostalon takaosan syvennykseen. Vaihdan punaiset bokserit pitkien alushousujeni päälle, väreillä on jälleen kerran aivan omat merkityksensä. Seuraavaksi menen läheistä metsäpolkua pitkin erään kallion päälle. Mietin, että minneköhän suuntaan minun nyt pitäisi mennä. Näen yhdessä kohdassa taivaalla valoa, siihen suuntaan minun on tietenkin mentävä.
       Maa on märkää. Liukastelen nahkakengilläni polkua alas kalliolta. Tulen asfaltoidulle jalankulkuväylälle. Lähden sitä pitkin oikealle, kävelen noin sata metriä ja käännyn vasemmalle. Tämä tie on asfaltoitu muutaman sadan metrin matkalta, sitten se muuttuu hiekkatieksi. Jatkan tietä pitkin vielä jonkin matkaa, kunnes käännyn jälleen vasemmalle. Tätä pienempää hiekkatietä tovin käveltyäni alkaa ylämäki, jonka jälkeen on silta moottoritien yli. Ylitän sillan ja hämmästelen sen jälkeen alkavaa hiekkatietä, se tuntuu ilmestyneen siihen kuin tyhjästä. Olen täysin varma, että minun pitää jatkaa matkaani sitä pitkin.

(Näin jälkikäteen ajateltuna reittini on itse asiassa melko ”looginen”, pysyin tutuilla reiteillä. Rynnättyäni ampumista karkuun juoksin sen noin sata metriä oikopolulle ja kävelin sitä pitkin yhdelle kerrostalolle. Olin mennyt kyseistä oikopolkua pitkin kymmeniä kertoja, sillä aikoinaan yksi kaveripariskunta asui kyseisessä kerrostalossa. Koko asuinalue jossa liikuin oli minulle melko tuttua. Metsäpolulle ja kalliolle päädyin todennäköisesti siksi, että olin aikoinaan kulkenut sitä reittiä monta kertaa ensimmäistä koiraamme ulkoiluttaessani. Kalliolta näkemääni valon kajastukseen – ellen sitten nähnyt mitään harhoja – oli hyvin todennäköisesti syypäänä Tähtiniemen sillan kupeessa sijaitseva huoltoasema Tähtihovi.
       Lähdin kalliolta alas tultuani oikealle ja se tienpätkä oli myös osa vanhaa koiran ulkoilutuslenkkiä. Käännyttyäni vähän matkan päästä vasemmalle päädyin tielle, jota pitkin oli tullut ajettua autolla kymmeniä kertoja. Kyseinen tie oli alun asfalttipätkää lukuun ottamatta hiekkatietä. Se kiersi erään lammen ja tietä pitkin oli ollut aikoinaan kiva kaahata autolla. Isommalta hiekkatieltä käännyin vasemmalle pienemmälle hiekkatielle, joka sekin oli hieman tuttu minulle. Olin käynyt moottoritien ylittävällä sillalla aiemmin viitisen kertaa, ensimmäisen kerran noin viisitoista vuotta aiemmin. Ensimmäisillä kerroilla sillan jälkeen ei ollut vielä tietä, ainoastaan metsää, ja auton sai nippa nappa käännettyä sillalla ympäri.)

Moottoritiesillan ylitettyäni lähden siis kävelemään uutta, siihen juuri ilmestynyttä hiekkatietä pitkin. Oloni on oikein hyvä, olen jälleen kerran autuaasti unohtanut kaikki aiemmat pelkoni. Jonkin matkaa käveltyäni näen vasemmalla tien vieressä ojan jossa on vettä. Menen ojan ylittäville lankuille, käyn kyykkyyn, ja katselen omaa heijastustani tyynestä vedenpinnasta. Tunne on todella upea, tuntuu aivan siltä kuin katselisin itseäni jostain ylhäältäpäin. Ajattelen, että nyt olen vapaa tekemään mitä ikinä vain haluan.
       Jatkan matkaa. Todella mukava oloni muuttuu heti, kun saavun tiensivuun parkkeeratun auton luokse. Auton takalasit ovat tummennetut. Se herättää heti epäilykseni. Lisäksi hiekkatien toiselta puolelta kuuluu jotain pauketta. Tulkitsen (rakennus- tai metsätyö-) äänet siten, että minua vainoavat tyypit harjoittelevat siellä ampumista. Ajattelen epätoivoissani, että ampukoot minut sitten, en jaksa enää. On todella lähellä, että lähtisin kävelemään uhmakkaasti ampumaradalle. Päätän kuitenkin jatkaa matkaani tietä pitkin.

Jonkin aikaa käveltyäni eteeni ilmestyy yht’äkkiä taikahuvila.

Kuva 11. Nämä boxerit minulla oli päällä, kirjaimellisesti.

Kuva 12. Tämän kallion päältä liukastelin nahkakenkineni alas.

Taikahuvila

Olen aivan haltioissani nähdessäni taikahuvilani, olenkin jo todella kyllästynyt kävelemiseen. (Taikahuvilan ilmestymisessä ei ole mitään ihmeellistä, onhan minulla samaan aikaan bokserit pitkien alushousujen päällä ja käytän päiväpeittoa viittanani.) Kävelen innoissani kohti taikahuvilaa. Näen heti pihatien alussa erään tunnetun vartiointiliikkeen kyltin. Siinä lukee, että alueella on tallentava kameravalvonta. Ajattelen, että: ”Tosi hyvä kun on toi, pysyy muut poissa mun mailta”. Olen tohkeissani kuin pieni lapsi.
       En käy huvilan etuovella vaan menen ensin kohti rantaa katsomaan saunarakennustani. Ajattelen, että: ”Hieno juttu kun on rantasaunakin”. Vilkaisen saunaa vain ulkopuolelta ja menen sen jälkeen laiturille. Olen todella onnellinen, kuvittelen päässeeni viimein perille. Otan jaloissani olleet nahkakengät pois. Sitten heitän ne suurella antaumuksella niin kauas järvelle kuin pystyn ja ärjyn niille jotain perään.
       Oltuani tovin laiturilla lähden takaisin taikahuvilaani kohti. Menen terassin kautta huvilan takaovelle. Nostan oikeaa kättäni koputtaakseni oveen, mutta samassa purskahdan nauruun. Hölmökö muka olen, eihän minun tarvitse koputtaa oman huvilani oveen! Siispä lasken käden ovenkahvalle, avaan oven ja astun sisään taikahuvilaani.

(Olen huvilalla yhteensä noin vuorokauden verran. Se tosiasia, että takaovi oli jäänyt vahingossa lukitsematta, vahvisti harhaluuloani. Tosin sana ”harhaluulo” ei aivan riitä kuvaamaan sitä, että yht’äkkiä tiedät omistavasi todella hienon, järven rannalle juuri materialisoituneen taikahuvilan.)

Silmäiltyäni ensin hieman paikkoja menen makuuhuoneeseen ja avaan vaatekaapin. Kaikki vaatteet ovat siististi järjestyksessä ja ne on laitettu siihen minua varten. Puen päälleni farkut sekä hupparin. Farkut ovat minulle aavistuksen verran liian pienet mutta se ei haittaa. Seuraavaksi alan tutkimaan huvilaani ja siellä olevia tavaroita tarkemmin. Huomaan muun muassa että yhdellä seinällä, melko ylhäällä, on kultainen patsas. Kaikki kirjahyllyn kirjat vaikuttavat todella mielenkiintoisilta niiden nimien ja kirjoittajien perusteella. Olohuoneen lattialla on kuplamuoviin pakattuna eräs taulu. Piilotan sen sekä erään toisen taulun makuuhuoneen sängyn peiton alle. Käyn myös katsomassa huvilani hienoa sisäsaunaa (en yritä lämmittää sitä missään vaiheessa). Pesuhuoneessa ihmettelen eräässä sinisessä kylpytakissa olevaa tekstiä.
       Seuraavaksi huomaan keittiössä kaksi epäilyttävää johtoa. Olen saman tien varma siitä, että ne liittyvät jotenkin joihinkin pommeihin. Etsin keittiöstä nopeasti sakset käsiini. Sitten leikkaan toisen johdoista poikki. Siitä ei tapahdu mitään. Kun leikkaan toisen johdon poikki, niin kuuluu hirmuinen paukahdus. En kuitenkaan pelästy sitä vaan olen nyt varma, että pommit on tehty vaarattomiksi. (Pommien purkamisella on se reaalimaailman vaikutus, että muun muassa huvilan valot ja mekaaniset verhot eivät enää toimi.)


Jonkin ajan kuluttua käyn toistamiseen ulkona. Löydän ulkogrillin luota lenkkitossut. Pidän niitä jonkin aikaa jaloissani, mutta ne ovat minulle hieman liian pienet. Siispä olen mieluummin avojaloin (vaikka onkin marraskuun loppupuoli). Käyn uudestaan laiturilla ja ihailen maisemaa pitkän aikaa. Oloni on todella onnellinen. Lähden laiturilta innoissani takaisin huvilaa kohti. Juoksen terassille ja otan toisella kädellä tukea yhden tuolin käsinojasta samalla, kun teen kierrehypyn koko tuolin yli. (Tapanani ei ole hypellä terassikalusteiden yli enkä selväjärkisenä olisi edes yrittänyt tehdä sellaista hyppyä, olisin todennäköisesti epäonnistunut ja loukannut itseni.)


Palaan takaisin huvilani sisätiloihin. Tutkin hieman olohuoneen lipaston laatikoita. Löydän paljon erilaisia käyntikortteja. Ne eivät sinänsä merkitse minulle mitään, mutta laitan ne kuitenkin farkkujeni oikeaan takataskuun, ne tuntuvat jollain tapaa tärkeiltä. (Keittiön musta leivänpaahdinkin merkitsi minulle vain hienoa leivänpaahdinta: ymmärsin vasta paljon myöhemmin, että mitä se ja käyntikortit tarkoittivat.) Seuraavaksi huomaan olohuoneen pöydällä kaiuttimet ja iPodin. Laite on päällä, joten laitan musiikkia soimaan. Sitten haen keittiön laatikoista kaikenlaista sekalaista tavaraa olohuoneen pöydälle. Teen ikään kuin tavara-alttarin ja laitan jokaisen tavaran huolellisesti omalle paikalleen. (En osaa yhtään sanoa, että mikä siinä oli ideana.)
       Jonkin ajan kuluttua kaiuttimista alkaa soida The Scriptin Hall of Fame -kappale. Sen kertosäkeessä on kohta ”the world’s gonna know your name”. Saan siitä välittömästi päähäni, että joitain tärkeitä ihmisiä on tulossa huvilaani sopimaan jostain tärkeästä asiasta, arvatenkin maailmanrauhasta. Siispä alan raivata olohuoneen pöydän ympärille tilaa maailmanrauhakokousta varten. Aluksi siirtelen tavaroita vähän sinne sun tänne. Kun vien olohuoneen tuoleja eteiseen, niin jään toviksi hämmästelemään kahden vastakkaisen kaapin peileistä näkyvää vastaheijastusta. Kuva näyttää aina vain jatkuvan ja lisäävän tuolien määrää.
       Jatkan tavaroiden siirtelyä pitkän aikaa ilman mitään selvää suunnitelmaa. Lopulta alan väsymään ja kyllästymään, joten päätän tehdä huonekaluista ynnä muista tavaroista ison rykelmän olohuoneen yhteen laitaan, TV:n lähelle. Mietin, että olisi pitänyt aloittaa jo aiemmin, jotta olisin saanut tehtyä urakan loppuun tämän päivän aikana. Lopulta kokous ja sen järjestäminen haihtuu mielestäni.


Joskus myöhemmin päivällä alan uskomaan, että huvila on piiritettynä. Tämäkin harhaluulo pysyy ylläni pitkän aikaa, mutta en ole sen aikana peloissani, otan koko piiritystilanteen tavallaan jännittävänä leikkinä.
       Teen heti aluksi nerokkaan kuplamuovivaroittimen: levitän toisen taulun ympärillä ollutta kuplamuovia sekä etu- että takaoven kohdalle, huvilan sisäpuolelle. Nyt kukaan ei pääse hiipimään sisään ilman etten kuulisi sitä. Seuraavaksi laitan pyyhkeen pesuhuoneen ikkunan eteen niin ettei kukaan voi nähdä sieltä sisään. Yritän myös pitkän aikaa saada makuuhuoneen verhoja kiinni, mutta en onnistu siinä kunnolla. En voi alkuunkaan ymmärtää, että miksi ne eivät suostu liikkumaan juuri yhtään: verhojen kiskomisella on lähinnä vain se vaikutus, että ne repeytyvät. Olohuoneen verhot jätän tarkoituksella auki, tarkka-ampujaharhoja ei tällä kertaa tule. Vien kuitenkin olohuoneessa olleen kaukoputken varmuuden vuoksi pois näkyvistä, ettei sitä vahingossa luultaisi singoksi. Logiikkanani on se, että jos minulla luullaan olevan sinko, niin piirittäjät saattavat tehdä heti rynnäkön. Muussa tapauksessa heidän täytyy alkaa neuvottelemaan minun kanssani. [Tämä harharakennelma muistuttaa hieman Die Hard -elokuvan juonta. Kyseinen elokuva teki minuun aikoinaan suuren vaikutuksen ja se on yhä yksi suosikeistani.]

Kun kaikki on tehty, niin oloni muuttuu erittäin leikkisäksi. Kuulen hetken aikaa poliisiautojen sireenien ääntä eli ulkona on paljon väkeä. Olen varma siitä, että osa piirittäjistä on järven vastarannalla, ja että he tarkkailevat minua olohuoneen isojen ikkunoiden kautta. Lisäksi tiedän, että ”he” yrittävät tehdä minusta psykologista profiilia. Päätän hieman pilailla heidän kustannuksellaan.
       Olo-, makuu- ja pesuhuoneen lähekkäin sijaitsevat kolme ovea ovat oikein kivoja, ne muodostavat ikään kuin karusellin. Menen aluksi olohuoneesta makuuhuoneeseen. Laitan oven takanani kiinni, ja otan vaatekaapista syliini muutaman erivärisen t-paidan. Seuraavaksi menen makuuhuoneen toisen oven kautta pesuhuoneeseen. Sen yhteydessä on vessa. Menen vessaan ja vaihdan ylläni olevan t-paidan johonkin toiseen t-paitaan. Jätän loput t-paidoista odottamaan vuoroaan. Sitten menen pesuhuoneen toisesta ovesta takaisin olohuoneeseen, ja suljen oven takanani. Käyn ”näyttäytymässä” eli kävelemässä tovin ympäri olohuonetta.
       Jonkin aikaa käveltyäni lähden makuuhuoneeseen, suljen oven, ja menen toisesta ovesta pesuhuoneeseen. Käyn vessassa vaihtamassa t-paidan. Sitten palaan pesuhuoneen toisen oven kautta olohuoneeseen, suljen oven takanani, ja käyn taas ”näyttäytymässä”. Jatkan tämän karusellikuvion toistamista ajatellen ilkikurisesti, että siinäpähän nyt yrittävät laatia minusta jonkinlaista psykologista profiilia, kun minulla on aina erivärinen t-paita päällä ilmestyessäni olohuoneeseen.
       Muutaman kierroksen jälkeen saan vessassa ollessani loistavan idean! Jonkin ajan kuluttua menen jälleen olohuoneeseen näyttäytymään, tällä kertaa mahdollisimman monta t-paitaa ylleni pukeneena. Ajattelen mielissäni, että tästä ”he” menevät lopullisesti sekaisin.


Joskus myöhemmin – on jo hämärää – piiritysharhani tulee takaisin, tarkka-ampujien kera. Jotten minua ammuttaisi, niin päätän mennä heti ulos ja antautua. Lähden saman tien etuovesta ulos ja kävelen pihatietä muutaman metrin verran. Sitten pysähdyn ja alan huutaa antautuvani, älkää ampuko minua! Olen varma, että SWAT-ryhmä tai vastaava tulee heti aseet esillä luokseni. Ketään ei kuitenkaan ilmaannu paikalle, ei vaikka kuinka huudan haluavani antautua.
       Lopulta minulle tulee niin kylmä, että ymmärrän tarvitsevani lisää vaatteita. Huudan minua piirittäville joukoille, että älkää ampuko minua selkään, käyn vain sisällä hakemassa lisää vaatetta ja tulen sitten uudestaan antautumaan. Kävelen hitaasti kädet ylhäällä sisään huvilaan ja laitan päälleni lisää vaatteita. Menen takaisin ulos antautumaan, mutta edelleenkään kukaan ei tule pidättämään minua, ei vaikka kuinka huutelen. (Huudan muun muassa: ”Tulkaa jo, teitähän on enemmän”, sillä minä olen yksin ja ”heitä” on iso porukka.) Lopulta harha haihtuu ja palaan koko asian jo unohtaneena takaisin sisätiloihin.


Loppuillasta eteenpäin muistan vain joitain hajanaisia tapahtumia, kuten suihkutilan pikkukivipolun, se oli todella kaunis. Koskettelen sen kiviä ja ihailen niitä jossain vaiheessa todella pitkän aikaa, polvillani ollen.
       Käyn illan aikana ulkona vielä kerran. Olen sytyttänyt tulitikuilla ison värikkään kynttilän, se oli ollut vielä lahjakääreessä. Kompuroin kynttiläni kanssa huvilan etuovelta sen takaovelle – jostain kumman syystä. Kynttilä sammuu ulkona tuulessa, joten vietän loppuyön lähes pilkkopimeässä, sillä palattuani sisään en löydä enää tulitikkurasiaani. Luulen, että huvilan valot saa katkaisimista päälle ainoastaan jollain tietyllä näppäily-yhdistelmällä. (En osaa yhdistää valojen toimimattomuutta aiemmin suorittamaani pommien purkuoperaatioon.)
       Jossain myöhemmässä vaiheessa otan pakastimesta kaikenlaista pakasteruokaa ja vien ne vessan lavuaariin ruoaksi itselleni. Sitten seison pitkän aikaa paikallani pimeässä vessassa, olen kai taas vakavissa piiritysharhoissa.
       Uskon myös jonkin aikaa olevani huvilan talonmies ja/tai vartija. Kierrän ympäri olohuonetta ja tarkkailen pihaa olohuoneen ikkunoista (tähdet ja/tai Kuu antavat hieman valoa).
       Makaan myös olohuoneen pöydällä ainakin jonkin aikaa, olen erittäin väsynyt.

En osaa sanoa, että nukunko yhtään koko hyvin, hyvin sekavan yön aikana.

Yhdestoista päivä

Lopulta päivä alkaa hiljalleen valkenemaan. Olen niin väsynyt, että torkahdan ainakin kahdesti seisovilleni. Harhat sen kun voimistuvat. Yhdessä vaiheessa aamua uskon olevani avaruusaluksessa matkalla Marsiin. Luulen, että koko huvila onkin vain simulaatiota, ja että oikeasti olen syväunessa avaruusaluksessa muun miehistön kanssa (tässä tavallaan jotkin aiemmat harhat alkavat kietoutua yhteen, lisäksi Aliens -elokuva on yksi suosikeistani).

Otan jossain vaiheessa aamua hieman ruokaa sekä pari pulloa olutta jääkaapistani. Menen istumaan ja syömään olohuoneen sohvalle, ison tavararykelmän keskelle. Katselen samalla televisiota. Jonkin ajan kuluttua TV:ssä oleva henkilö alkaa tuijottamaan minua. Vaikka siirryn eri kohtiin sohvalla, niin aina vain hänen silmänsä tuijottavat suoraan minua kohti. Olen siitä hyvin hämmentynyt ja minua alkaa pelottamaan. Ajattelen epätoivoisena, että en enää jaksa. Olen niin väsynyt, enkä yhtään ymmärrä, että mistä missään on kyse. Ajattelen jonkin aikaa, että menen rannalla olevaan veneeseen ja annan sen vain lähteä ajelehtimaan, en enää jaksa. [Tarkoitukseni ei ollut tehdä itsemurhaa, halusin tavallaan vain pois nykyisestä tilanteestani.]
       Jonkin aikaa TV-tuijotuksen jälkeen alan pelkäämään vielä enemmän, sillä lämminvesivaraaja, tuuli, tai jokin muu alkaa pitämään hieman ääntä. Alan kuvittelemaan, että katolla on joitain ihmisiä, he aikovat aivan kohta rynnäköidä sisään huvilaan. (Osapuilleen samaan aikaan järkeni käy lyhyellä vierailulla: osaan epäillä hetken verran, että onkohan tämä sittenkään minun huvilani?)

Nyt olen aivan varma, että huvilalle on tulossa jotain porukkaa hetkenä minä hyvänsä (kuten olisi oikeastikin voinut käydä). Olen hyvin peloissani enkä uskalla enää jäädä huvilaan. Vaihdan päälleni omat vaatteeni eli bokserit, pitkät alushousut ja flanellipaidan. Tungen pesukoneeseen käytössäni olleet vaatteet sekä t-paidat. Vien myös keittiön roskapussin ulos eli terassille. Juuri ennen lähtöäni kirjoitan viestin erään anarkiaa käsittelevän kirjan sisäsivulle. Revin kirjoittamani kohdan kuitenkin heti pois ja huuhtelen sen vessanpöntöstä alas. Sitten juoksen kauhuissani ulos huvilasta pihatien ja hiekkatien risteykseen. (En osaa sanoa, että laitanko edes etuovea kiinni vai jääkö se auki, lähden niin vauhdilla. On jo valoisaa, kellonajaksi veikkaan noin puoltapäivää.)
       Juostuani risteykseen rauhoitun hieman. (Olen onneksi ymmärtänyt ottaa kumisaappaat eteisestä mukaani etten palelluta jalkapohjiani.) Jatkan matkaa kävellen, mutta jo muutaman kymmenen metrin jälkeen alan pelkäämään taas todella paljon. Menen piileskelemään tien vieressä vasemmalla olevien kahden tukkipinon väliin.

Sitten olenkin jo jossain rinteessä, jonkin hiekkatien vieressä. On jo hämärää. Kyyhötän kyykyssä, päiväpeitto on pääni päällä. Olen aivan sekaisin. Yritän epätoivoisesti miettiä, että pitääkö rekkakuskilla olla punainen vai sininen paita, jotta voin saada häneltä kyydin Sardiniaan. En ymmärrä mistään mitään vaikka kuinka yritän. Jokin auto ajaa hiekkatietä pitkin ja pysähtyy hieman ennen minua. Vaikka autossa oleva henkilö tai henkilöt aivan varmasti näkevät minut, niin kuvittelen silti, että minua ei voi nähdä jos vain pysyn liikkumatta.

Seuraavaksi kävelenkin jo jotain asfaltoitua tietä pitkin. Nainen lapsineen kävelee minua vastaan. Ohitustilanteen aikana yksi lapsista kysyy äidiltään jotain sedästä ja peitosta.

Samassa olenkin jo metsässä, pienen hiekkakentän laitamalla. Olen muutaman sadan metrin päässä isäni omakotitalosta. Välttelen ihmisiä. Aion kävellä isäni luokse ja lainata häneltä viisikymmentä euroa, jotta pääsen Sardiniaan.

Nyt olen kävelemässä asfaltoidulla jalkakäytävällä. Poliisiauto ajaa takaa vasemmalta eteeni. Toinen poliisi hyppää heti ulos autosta ja kysyy, että: ”Mitäs sinä kaveri teet täällä noin vähissä vaatteissa?”. Vastaan, että: ”Onhan minulla tämä taikaviitta”, viitaten ylläni olevaan päiväpeittoon. Tottelen kiltisti, kun minut laitetaan poliisiauton takaosaan. Oven sulkeuduttua olen kuitenkin hetken aikaa todella peloissani. Luulen, että minut aiotaankin kaasuttaa hengiltä. Pelkoa kestää tovi, sitten rauhoitun loppuajaksi. Ambulanssia odotellessa poliisit käyvät ainakin kahdesti katsomassa, että miten minulla menee. Ihastelen poliisiauton kojelaudassa olevia erilaisia ja erivärisiä valoja.

Silmänräpäystä myöhemmin makaan paareilla ambulanssissa. En yhtään ymmärrä mitä tapahtuu, mutta joku nainen puhelee minulle ystävällisesti. Hän on sekä lempeä että rauhallinen, joten luotan häneen. Nainen kysyy minulta hellästi, että missä minä olen sormeni mennyt kylmettämään. En vastaa mitään. Oloni on hyvin hämmentynyt ja erittäin väsynyt, mutta tunnen olevani turvassa. Minua tutkitaan ja minulta otetaan ainakin verensokeriarvo. Lähdemme ajamaan Lahtea kohti. Saan peiton päälleni. Minun on lämmin ja hyvä olla.


Minut otetaan paareineni ulos jonkin rakennuksen ison ulko-oven luona. Olen nukahtanut, ja olen myös saanut (tahattoman) erektion. [Se olikin sitten sekä ensimmäinen koko hulluuden aikana että viimeinen seuraavaan noin kuuteen viikkoon.] Yritän vähän peitellä sitä, sillä tilanne tuntuu tietyllä tapaa nololta. Kuulen jonkun ihmisen sanovan: ”Eiköhän tää oo selvä tapaus”.
       Rakennuksen sisällä minut laitetaan paareilta omalle vuoteelle. En ymmärrä missä olen tai miksi. Vuoteeni oikealla puolella on seinä. Vuoteeni vasemmalla puolella oleva verho on vedetty kiinni. En juurikaan näe muita ihmisiä. Puheäänistä päätellen paikalla kuuluu kuitenkin olevan melko paljon ihmisiä.
       Jonkin ajan kuluttua nousen vuoteelta ylös. Lähden seuraamaan lattiassa näkyviä erivärisiä viivoja, ne ovat erittäin mielenkiintoisia. Yksi hoitaja ottaa minut kiinni ja saattaa minut takaisin vuoteelleni. Melko pian tämän jälkeen luonani käy nuori, punakkakasvoinen ja kiireisen oloinen hoitaja. Hän tekee jotain ja häneltä jää jälkeensä jokin pieni muoviosa. (Saan jonkin lääkepiikin?) Ihmettelen sitä pitkän aikaa. Hoitajan palatessa kysyn asiaa häneltä. Hän vastaa, ettei se mitään kummoista ole.

Hieman myöhemmin saan päähäni harmittoman harhaluulon, jonka mukaan kaikki paikalla olevat ihmiset luulevat minun olevan metsuri, onhan minulla jalassani kumisaappaat ja päälläni flanellipaita. Jonkin ajan kuluttua tulen kuitenkin taas hieman vainoharhaiseksi. Kumisaappaani on tällä välin otettu pois ja laitettu sänkyni vieressä olevalle telineelle. Vaihdan hämäyksen vuoksi oman ja viereisen sängyn tavaratelineet keskenään, niissä on eri numerot.
       Alan käydä kärsimättömäksi. Huomaan kutsunappulan ja painelen sitä ihmeissäni. Kun hoitaja ehtii paikalle, niin en tietenkään osaa kertoa hänelle, että miksi painoin nappia. Lopulta minulle tulee totaalinen kyllästyminen kaikkeen, ja alan vain tuijottamaan kattoa. Katossa olevat kuviot ovat todella mielenkiintoisia ja ne liikkuvat.


Viimein yksi lääkäri saapuu paikalle. Minua ei kuitenkaan enää kiinnosta yhtään mikään enkä reagoi mihinkään, jatkan vain katon tuijottamista. Lääkäri sohii minua valollakin silmiin ja kyselee jotain, mutta minua ei kiinnosta. Olen täysin kyllästynyt aivan kaikkeen.
       Sitten olenkin jo vuoteineni pienessä huoneessa, jossa on joitain ihmisiä. Tunnen itseni niin väsyneeksi, että haluaisin vain nukkua. Minulle esitetään joitain kysymyksiä. En osaa sanoa mitä – tai miten – vastaan niihin. (Siinä tilassa olisin voinut tunnustaa ja allekirjoittaa lausunnon, jonka mukaan olenkin oikeasti Kuusta Maahan muuttanut juustosämpylä, jos vain olisin saanut käydä heti sen jälkeen nukkumaan.)

Nyt olen käytävällä pyörätuolin kyydissä. Joku iso mies tulee minua ja pyörätuolia työntävää hoitajaa vastaan. Jatkamme matkaa kolmistaan. He puhuvat jotain keskenään. Olemme saapumassa jollekin isolle ovelle. Minulla käväisee päässäni viimeinen pieni järjen häivähdys pitkään aikaan. Ymmärrän jollain tavalla, että taas minua ollaan viemässä johonkin paikkaan. Juuri ennen ovea sanon pyörätuolia työntävälle henkilölle että pysäytä, ja hän pysäyttää. Sitten kysyn, että voinko lähteä tuolta pois koska vain haluan.

En muista vastataanko minulle jotain, enkä sitä, kun menemme ovesta sisään.

Osastolle Lahteen

Hieman yli kymmenen vuorokautta hulluksi tulemisen jälkeen päädyin lopulta Lahteen, Päijät-Hämeen keskussairaalan psykiatrian osastolle ✖. Olin siellä vuoden 2012 marraskuun lopulta seuraavan vuoden tammikuun alkuun, yhteensä neljäkymmentäkaksi päivää.

Osaston pohjapiirustus oli seuraavanlainen: ensinnäkin koko paikan voisi kuvitella suorakaiteena eli neliönä, jota on venytetty korkeussuunnassa. Sisäänkäynti oli vasemman alakulman kohdalla. Oven ulkopuolella oli summeri vierailijoita ynnä muita varten, ainoastaan osastolla työskentelevät henkilöt pystyivät avaamaan oven (elektronisella avainlätkällä). Potilaat pääsivät osastolta ulos ainoastaan hoitajan luvalla tai hoitajan kanssa. Vasemmassa alakulmassa oli sisäänkäynnin lisäksi lääkkeidenjakohuone sekä lääkärin huone.
       Vasemmasta yläkulmasta löytyi osaston pienehkö ruokailutila. Söimme siellä sekä aamiaisen että iltapalan – aamuisin oli tietenkin aina puuroa tarjolla. Lounasta ja päivällistä varten keräännyimme aina tiettyyn kellonaikaan mennessä osaston ulko-oven luokse. Sitten lähdimme yhtenä parvena saattajan kanssa osaston ulkopuolella sijainneeseen isoon, eri osastojen väliseen ruokalaan.
       Osastomme oikeassa yläkulmassa oli olohuone, jossa oli muun muassa tuoleja, iso TV, kirjoja, shakkilauta, palapelejä ja joitain ohjelappusia.
       Oikeassa alakulmassa sijaitsi osaston kahvihuone. Siellä saimme keittää kahvia tai teetä ja syödä potilaiden omaisten/kavereiden tuomia herkkuja, kuten keksejä ja leivoksia.

Koko osaston pystyi kiertämään ympäri eri kulmien välisiä käytäviä pitkin. Keskellä osastoa sijaitsi melko iso sisäpiha, johon pääsi oikealta tai vasemmalta sivulta. Sisäpihalla sai käydä tupakalla vain tiettyinä kellonaikoina, ja hoitaja tuli aina antamaan kaikille tupakoitsijoille tulta. (Myöhemmin tätä käytäntöä tosin muutettiin hieman paremmaksi: ajat olivat vapaammat ja ulkona oli seinään ketjulla kiinnitetty sytkäri.) Tämän sisäpihan alaosassa oli hoitajien ”kontrollikoppi” eli sisäpihan levyinen huone, jonka sisäpihan puoleinen seinä oli lasia. Näin ollen huoneesta oli suora näkymä sisäpihalle ja myös siinä suunnassa oleville käytäville, sillä myös käytävien sisäpihan puoleiset seinät olivat lasia.
       Osaston alakulmien välissä oli neljä huonetta: yksi toimi varastona potilaiden tietyille tavaroille kuten kännyköille ja partaterille, toinen huone oli vapaana esimerkiksi sosiaaliviranomaisen kanssa hoidettavia asioita varten. Toisella puolella käytävää, eli vastapäätä näitä kahta huonetta, oli pyykinpesuhuone ja vaatevarasto.

Eri kulmien välillä, alakulmien väliä lukuun ottamatta, oli erikokoisia potilashuoneita. Jokaisessa huoneessa oli kullekin potilaalle sänky, oma osa vaatekaapista sekä lipasto tai vastaava tavaroiden säilyttämistä varten. WC/suihkuhuoneet olivat käytävien keskivaiheilla.
       Vasemmassa alakulmassa, lähellä lääkärin huonetta, oli lankapuhelin, johon pystyi soittamaan osaston ulkopuolelta. Yleensä eniten järjissään olevat potilaat vastasivat puhelimeen ”osasto ✖”, ja hakivat soittajan pyytämän potilaan paikalle. (Kommelluksiakin tosin sattui.) Potilaiden omat kännykät jaettiin heille aamuisin ja kerättiin pois iltaisin. Jos omaa kännykkää ei syystä tai toisesta ollut mukana, niin esimerkiksi omaiselle soittamista varten sellaisen sai hoitajalta lainaan.


Ensimmäisistä osastopäivistäni muistan ainoastaan joitain hajanaisia tapahtumia. Olin aluksi yksin kahden hengen huoneessa ja nukuin arvatenkin todella paljon. Muistan, kuinka eräs nuori hoitaja tuli vilkaisemaan minua sängyssä ollessani. Luulin, että hän tuli katsomaan onko huoneessa tilaa. Sanoin hänelle, että voi tänne tulla joku muukin jos haluaa. Muistan myös hyvin, että huoneessa oli melko viileää, sillä olin irrottanut ikkunoiden aukaisukahvojen koloja peittävät metalliläpät: reikien kautta huoneeseen virtasi kylmää ilmaa. Olin tarvinnut metalliläpät tehdäkseni jotain muun muassa rikkinäisen kaapinsaranan kanssa. [Näin jälkikäteen ajateltuna kyseiset metalliläpät ovat pieni turvallisuusriski. Nimittäin, kun metalliläpän taivutteli/veti pakolla irti, niin sen kiinnityskohta jäi rosoiseksi = teräväksi/särmikkääksi. Sillä olisi saanut (ainakin jonkin verran) vahinkoa aikaan, itselleen tai jollekin toiselle ihmiselle. En itse ajatellut niillä mitään ikävää tekeväni, mutta kannattaisikohan kyseiset metalliläpät vaihtaa joihinkin vastaavanlaisiin, pehmeästä muovista tai kumista valmistettuihin?]
       Muistan hämärästi sen, kuinka olin jossain vaiheessa syömässä osaston omassa pienessä ruokalassa. Useita ihmisiä (=hoitajia) oli ympärilläni. Ensimmäisen ateriani isossa yhteisruokalassa muistan sen sijaan erittäin hyvin. Jonotin ja otin ruokaa, sitten menin pöytään yksin istumaan. Tulin saman tien täysin vakuuttuneeksi siitä, että ruokani on myrkytetty. En kuitenkaan keksinyt mitään keinoa pois tilanteesta, joten ajattelin uhmakkaasti että: ”Syödään sitten hitto vie, tiedän kyllä miten tässä tulee käymään”. Aloin syömään ruokaa ikään kuin viimeisenä aterianani. Jossain vaiheessa harha haihtui ja unohdin koko jutun.

Olin päätynyt osastolle perjantaina alkuillasta, joten pääsin osaston lääkärin pakeille ensimmäistä kertaa vasta seuraavana maanantaina. En muista siitä yhtään mitään. En tiedä mitä minulta on kyselty, mitä olen vastannut – jos olen vastannut – tai miltä olen vaikuttanut ulkoisesti. Sen vain tiedän, että olin osastolle päädyttyäni pitkän aikaa epäluuloinen ja usein vainoharhainenkin kaikkia muita ihmisiä kohtaan, enkä juurikaan puhunut oma-aloitteisesti.
       Minut vietiin pään magneettikuvaukseen melko pian saapumiseni jälkeen. Osaston isoin hoitaja saattoi minua. Kävelimme pitkän aikaa sairaalan maanalaisia yhdyskäytäviä pitkin. En yhtään ymmärtänyt mistä oli kyse, mutta kuvantaminen oli nopeasti ohi ja palasimme takaisin osastolle. Sinne palaaminen tuntui sillä hetkellä tavallaan huojentavalta.
       Ensimmäisten päivien aikana hoidin myös joitain paperiasioita jonkun mukavan, mutta kiireiseltä tuntuvan sosiaalityöntekijän kanssa. En ymmärtänyt niistä yhtään mitään: olisin voinut allekirjoittaa aivan mitä tahansa eteeni työnnettyjä papereita.

Tunnistin isäni vasta hänen kolmannella vierailukerrallaan, kahdesta ensimmäisestä vierailusta en muista mitään. Tällä kolmannella kerralla kävelin aluksi käytävällä suoraan isäni ohi. Isäni sanoi etunimeni, joten käännyin äänen suuntaan, ja vasta silloin tunnistin hänet. Hätäännyin heti hieman siitä, että isänikin on täällä, vaikka en tietenkään ymmärtänyt, että missä edes itse olen. Vaihdoin hämäyksen vuoksi isäni takissa olleen heijastimen paikkaa. Muuta en tästä vierailukerrasta muista.
       Erään – käsittääkseni ensimmäisen – tupakointikerran muistan kyllä hyvin, se oli pelottava kokemus. Olin saanut jostain tupakan ja polttanut sitä sisäpihalla jo jonkin aikaa. Sitten sain yht’äkkiä päähäni, että minuahan voi nyt vakoilla taivaalta satelliitin välityksellä. Menin heti seisomaan seinän viereen ja vilkuilin epäluuloisesti taivaalle. Sitten ymmärsin, että sehän vain tekee löytämiseni helpommaksi. Siispä loin katseeni maahan kunnes tajusin, että satelliittihan voi edelleen nähdä kasvoni käytävälasien heijastuksista. Menin nopeasti takaisin sisätiloihin.
       Kävelin muutaman päivän ajan todella paljon osastoa ympäri. Kannoin myös jonkin aikaa mukanani yhtä olohuoneesta löytynyttä paksua sananlaskukirjaa. En tiedä miksi, ehkäpä jonkinlaisena lohdutuksena tai turvana, sillä olen aina pitänyt sananlaskuista ja aforismeista? Alleviivasin myös erään kohdan yhdestä sananlaskusta. [Ovatkohan muuten hoitajat luulleet, että pidin sitä kirjaa Raamattuna?]


Olin vajaan viikon verran ensimmäisessä huoneessani. Sitten jonain päivänä eräs hoitaja ilmoitti minulle – käytävällä kävellessäni – että siirtyisin isompaan, kolmen hengen huoneeseen. Olin vierailuni loppuajan kyseisessä huoneessa aina yhden tai kahden huonekaverin kanssa. Eri huonekavereita minulla ehti olla kolme kappaletta. Muuttamiseen ei montaa minuuttia mennyt. Oma omaisuuteni koko osastolla oloni ajan oli hyvin minimaalinen. Isäni hieman myöhemmin tuomien vaatteiden sekä erinäisten sairaalavaatteiden lisäksi minulla oli ainoastaan hammasharja, hammastahnaa, yksi isäni ostama kirja ja välillä tupakkaa/karkkia/muutama euro, ja välillä taas ei. Minulla ei ollut kännykkää, mutta se ei todellakaan mitään haitannut, parempi niin.
       Jokin aika isompaan huoneeseen muuttamisen jälkeen, mahdollisesti samana päivänä, kaksi poliisisetää tuli tapaamaan minua. Aluksi minut vietiin johonkin huoneeseen, ja sitten minulta haluttiin ottaa sormenjäljet. Jostain syystä en olisi halunnut antaa sormenjälkiäni, joten toinen poliisisetä joutui pitämään ranteestani kiinni. Ensimmäisellä kerralla harasin koko ajan hieman vastaan ja rentoutin käteni juuri ennen kuin musteesta kosteat sormeni osuivat paperiin. Muste levisi ympäri paperia eikä jäljistä saanut kunnolla selvää. Sormenjälkieni toisen, onnistuneen ottamisen jälkeen kummastelin sormieni muuttunutta väriä. Minusta otettiin myös valokuva (se olisi varmasti ollut hieno passin kuvana). Sitten toinen poliisisedistä kysyi, että miten olin päässyt huvilaan sisään. Vastasin täysin rehellisesti, että takaovea ei ollut lukittu. Tämän jälkeen menimme varastohuoneeseen noutamaan varastamani kumisaappaat. Poliisisedät ottivat saappaiden lisäksi haltuunsa myös päiväpeittoni, mutta en uskaltanut sanoa siihen mitään.

Jatkoin myös isompaan huoneeseen muuttamisen jälkeen osaston ympäri kävelemistä. Eräs mukava neiti käveli välillä kanssani. Kerran hän sanoi minulle, että ei tahdo pysyä perässäni koska kävelen niin ripeästi. Muistan jossain vaiheessa ajatelleeni, että hän muistuttaa aivan intiaania (muun muassa kenkien ja vaatetuksen perusteella, lisäksi Dances with Wolves on suosikkielokuvani). Joskus myöhemmin samainen neiti kertoi minulle, että muistutan aivan Avatar -elokuvan päähenkilöä.
       Yhden käytävän seinällä oli hieno ryijy, jossa näkyi pieni saari ja sen rantaan ankkuroitu laiva. Eräs kerta sain ryijyn nähdessäni päähäni harhaluulon, jonka mukaan ryijy onkin laitettu siihen viestiksi minulle. Viesti oli, että olet nyt omillasi. Joskus myöhemmin, kävellessäni jälleen kerran ryijyn ohi, hämmästyin suuresti sitä, että nyt ryijyn alaosan kolme hapsua oli palmikoitu yhteen. Sekin oli jokin viesti minulle, mutta en millään keksinyt sen sanomaa. (Ymmärsin vasta joitain päiviä myöhemmin, ettei ryijy ollutkaan mikään viesti minulle ja että joku muu potilas oli vain sattunut palmikoimaan hapsut yhteen.)


Jonkin aikaa isompaan huoneeseen muuttamisen jälkeen isäni tuli taas katsomaan minua. Kävimme ensimmäistä kertaa keskussairaalan kahvilassa. Koska olen aina lukenut paljon, niin isäni osti minulle kanttiinista jännitysromaanin. Kirjan nimi oli ”Vaaran vesillä”, ja sen kannessa oli kuva laivasta. Aloin heti kuvittelemaan, että isäni yrittää vaivihkaa varoittaa minua jostain, varsinkin kun se ryijykin oli laiva-aiheinen! Tämä harha meni kuitenkin melko nopeasti ohi. Joitain päiviä myöhemmin luin kyseisen kirjan aikani kuluksi.
       Eräs potilastoveri totesi minulle kerran, että: ”Tämä on hämmentävin paikka missä olen ikinä ollut”. (Hän tuli osastolle samoihin aikoihin kuin minä eikä ikävä kyllä tuntunut oikein tokenevan, hänet siirrettiinkin muutaman päivän päästä jollekin toiselle osastolle.) Ryijyn ja kirjan lisäksi itsellänikin riitti kummastelemista muun muassa pienien oranssien käsipyyhkeiden mysteerin parissa. Kävin useimmiten lähimpänä huonettani olevassa WC/suihkuhuoneessa. Suureksi hämmästyksekseni pienet oranssit käsipyyhkeet olivat usein vaihtaneet paikkaa ja/tai niiden määrä oli muuttunut. En millään keksinyt, että miten se tapahtuu ja mitä se tarkoittaa. (Vasta kun aloin olemaan paremmassa kunnossa niin ymmärsin, että muutkin ihmiset käyttävät samaa WC/suihkuhuonetta ja unohtavat/jättävät omia oransseja käsipyyhkeitään sinne.)

Käännekohta

Kuten jo aiemmin mainitsin, en missään vaiheessa hulluuttani ymmärtänyt tulleeni hulluksi. Olin ollut osastolla nyt noin viikon verran ja hulluksi tulemisesta oli kulunut noin kolme viikkoa. Mielentilani oli yhä sekava ja olotilani hyvin levoton. Seisoin juuri huoneemme ikkunan luona, yksi huonetoverini oli paikalla. En osaa sanoa, että olimmeko jo puhuneet jotain vai emme, mutta minä sanoin hänelle haluavani pois täältä. Hän kysyi minulta hyvin yksinkertaisen kysymyksen: ”Minne muka menisit?”. Silloin järkeni osoitti joitain elonmerkkejä. Katsoin ulos ikkunasta ja näin – sekä varsinkin ymmärsin –, että siellähän on jo paljon lunta, mitä minä muka tekisin siellä? Huonostihan siinä kävisi.
       Vaikken edelleenkään oikein ymmärtänyt tilannettani, niin voi silti sanoa, että tämä oli jonkinlainen käännekohta. En osaa sanoa, että teinkö minkäänlaista tietoista päätöstä vai en, mutta tämän jälkeen en enää ajatellut osastolta poistumista. Lopetin myös lähes pakonomaisen osaston ympäri kävelemisen.

Suunnilleen samoihin aikoihin isäni toi minulle pestyinä ne neljä vaatekappaletta, jotka minulla oli ollut päälläni Brysselistä Helsinkiin lennettäessä. Vaihdoin vaatevarastolla heti takkini talviversioon ja t-paidan harmaaseen fleecepaitaan. Pidin kauluspaitaa fleecepaidan alla, ja farkkujen lisäksi minulla oli sairaalan alushousut sekä sukat.
       Osaston vaatevarastolta sai siis tarvittaessa sekä sairaala- että myös ”siviilivaatteita” lainaan, jos niitä vain ymmärsi pyytää. Ei sairaalavaatteissa sinänsä mitään vikaa ollut, mutta hienosti sanottuna omien vaatteiden saamisella oli huomattava psykologinen vaikutus. Panin myöhemmin merkille, että oikein kunnolla nyrjähtäneen henkilön tunnisti helposti siitä, että hänellä oli (pitkän aikaa) yllään ainoastaan sairaalavaatteita. Hieman myöhemmin isäni toi minulle vielä joitain talvivarusteita kuten kaulaliinan, hansikkaat sekä talvikengät.


Olin ollut osastolla yhteensä jo kymmenen vuorokautta, kun pyysin ja sain luvan lähteä ulos kävelylenkille. En ollut käynyt osastolle tuloni jälkeen kertaakaan ulkona, sisäpihalla tupakointia lukuun ottamatta. Lähdin siis yksin kävelylle ja vaikka ulos lähteminen pelottikin minua paljon, niin halusin silti mennä. Ulkona oli tullut lunta jo reippaasti. Oli myös sopiva pakkanen, lumi narskui mukavasti kenkien alla. Tein vain lyhyen kävelylenkin ja pysyttelin koko ajan sairaalarakennusten valojen lähellä, mutta tästä lähtien kävin ulkona kävelyllä kerran tai kahdesti joka päivä.
       Muistan itsenäisyyspäivän 2012 hyvin siitä, että kun menin kahvihuoneeseen, niin televisiosta tuli juuri vanha [=vanhin] Tuntematon sotilas -elokuva. Muutama ihminen oli katsomassa sitä. Minäkin jäin katsomaan elokuvaa joksikin aikaa, mutta lähdin pois heti ensimmäisen taistelukohtauksen alkaessa (en osaa sanoa syytä siihen, normaalisti pidän hyvistä sotaelokuvista). Käveltyäni ulos kahvihuoneesta muistan alkaneeni kuvittelemaan, että nyt kaikki huoneessa olleet ihmiset luulevat minun olevan traumatisoitunut vanha sotilas. En siis ollut vielä aivan järjissäni. Mielisairaalaan saapumisestani oli kulunut tuolloin tasan kaksi viikkoa.

Edellä mainitun, huonetoverini esittämän kysymyksen lisäksi sain myös toisen kerran todella hyvää sattumaterapiaa. Satuimme näkemään potilaskaverini kanssa tilanteen, jossa osastolle tuotiin eräs todella pahasti nyrjähtänyt tapaus. Kahden hoitajan piti melkeinpä raahata kyseistä henkilöä eteenpäin, eikä henkilö käskyistä huolimatta suostunut tai pystynyt avaamaan edes silmiään. Tämän nähdessäni mieleeni juolahti kysyä kaveriltani, että: ”Olinko minäkin noin sekaisin tullessani?”. Hän vastasi myöntävästi. Seuraavaksi kysyin millainen olin itse ollut alussa, johon hän vastasi, että: ”Aika arka”. Vasta tämän lyhyen sananvaihdon jälkeen aloin hahmottamaan, että olin todellakin ollut aikamoisessa kunnossa.
       Lisäksi, joitain päiviä myöhemmin, satuin näkemään toisenkin osastolle juuri tuodun, todella huonossa kunnossa olevan henkilön. Hän söi aluksi ainoastaan oman osastomme ruokalassa, usean hoitajan ympäröimänä.


Eräänä päivänä yksi potilastoveri antoi minulle viidenkymmenen euron setelin sekä nipun postikortteja. Sitten hän pyysi minua ostamaan kortteihin postimerkit ja viemään kortit postilaatikkoon, loput rahat saisin pitää. Kyseistä henkilöä ei ollut vielä päästetty käymään ulkomaailmassa. Hän oli kuitenkin kai nähnyt, että minun annetaan käydä yksin ulkona (olin yksi harvoista jotka kävivät). Vilkaisin hänen antamiaan postikortteja ja totesin heti mielessäni, että en voi näitä mihinkään postilaatikkoon viedä. Suurin osa korteista oli osoitettu eräälle tunnetulle ulkomaalaiselle henkilölle. Korteissa oli henkilön nimen ja erittäin mielenkiintoisten osoitetietojen lisäksi kaikenlaista sekavaa tekstiä, ei kuitenkaan mitään loukkaavaa.
       Poistuin korttien ja setelin kanssa rauhallisesti paikalta. Olin sen verran järjissäni, että halusin itselleni todistajan palauttaessani setelin ja kortit kyseiselle potilaalle. Siispä menin kertomaan asiasta eräälle hoitajalle. Hoitaja vilkaisi kortteja, ja sitten kävelimme potilastoverini luokse. Asia hoitui minun osaltani sillä kuntoon. Hoitaja sanoi minulle myöhemmin samana päivänä, että: ”Erittäin hyvin toimittu”.

Osastolla olosta

En osaa sanoa, että missä vaiheessa lopulta ymmärsin olevani potilaana mielisairaalassa, Lahden kaupungissa. Joka tapauksessa, eräänä päivänä lähdin etsimään osastolta yhtä kaveriani. Lyhyen etsimisen jälkeen löysin hänet hänen omasta huoneestaan: hän oli juuri pelaamassa paperilla laivanupotusta erään toisen kaverini kanssa! Jäin paikoilleni seisomaan. Tilanne oli lievästi sanottuna sekä häkellyttävä että koominen. Kumpikin heistä näytti olevan ihan ok, itsekin tunsin olevani ihan ok, enkä voinut kuin ajatella: ”Ei hemmetti, me ollaan kaikki hullujenhuoneella ja kaverit vaan pelaa laivanupotusta!”. Muutaman tovin vierähdettyä sain viimein kysyttyä, että miksi he pelaavat laivanupotusta. Toinen heistä tokaisi: ”Miksipä sitä ei pelaisi laivanupotusta?”. Niin tosiaan, miksipä sitä ei pelaisi laivanupotusta hullujenhuoneella? [Vieläkin huvittaa tuo hetki.]


Meitä potilaita oli osastollamme yhteensä aina noin viisitoista kappaletta. Naisia ja miehiä oli suunnilleen saman verran, ja ikähaarukka oli hieman alle parikymppisistä noin kuusikymppisiin. Kun vanhat tapaukset pääsivät pois – tai joutuivat jollekin toiselle osastolle –, niin uusia tuli tilalle. En koskaan kysynyt keneltäkään, että miten tai miksi hän oli osastolle päätynyt. Kahdesta potilaasta tiesin, että viinanjuonti eli ryyppyputki oli ollut syynä, sillä he puhuivat asiasta avoimesti. Eräs henkilö kertoi minulle, että hän oli itse viimein ymmärtänyt tulla hoitoon, kun kaverit olivat alkaneet olla niin huolissaan.
       Koko aikana osastollamme oli ainoastaan yksi henkilö, joka oli mielestäni hieman pelottava. Kerran hän – tai joku hänen persoonistaan – jupisi kaikenlaista sekavaa selkäni takana jonottaessamme ruokaa isossa ruokalassa. Ei tuntunut yhtään kivalta tiedostaa, että kohta hän saa käteensä veitsen ja haarukan. Mitä enemmän järkiinnyin, niin sitä enemmän välttelin häntä, ihan vain varmuuden vuoksi. Eräs toinen henkilö, minua myöhemmin osastolle tuotu, oli koko ajan aivan kuutamolla. Hänestä kuitenkin näki, että hän on sinänsä harmiton tyyppi.
       Yleisesti ottaen osastolla oli todella rauhallista. En kertaakaan kuullut kenenkään edes korottavan ääntään tai keidenkään riitelevän mistään asiasta. Välillä toki ihmiset saattoivat käyttäytyä – lievästi sanottuna – hieman erikoisesti. Toisaalta taas ne potilaat, jotka olivat vielä aivan sekaisin, saattoivat pysyä suuren osan päivästä huoneissaan nukkuen tai vaikkapa palapeliä tehden. Ainakin minun osastooni verrattuna paljon hullumpaa toimintaa voi nähdä minkä tahansa suomalaisen kaupungin keskustassa minä tahansa viikonloppuyönä.


Olin alusta alkaen paljon omissa oloissani ja kaverustuin koko aikana ainoastaan yhden naisen ja kahden miehen kanssa. Monille potilaille muiden kohtalotoverien tuki ja seura tuntui olevan todella tärkeätä. Itse yleensä vain kuuntelin sivusta muiden, jo vähän enemmän järjissään olevien juttuja. Muistan hyvin erään nuoren potilaan, joka oli pakonomaisesti huolissaan siitä, että hän on hakannut tai tappanut jonkun toisen henkilön ennen osastolle päätymistään. Enemmän järjissään olevat potilaat yrittivät puhua hänelle järkeä vetoamalla siihen, että johan se henkilö olisi löydetty – tai henkilö olisi itse tehnyt rikosilmoituksen – ja poliisit olisivat käyneet täällä. Itsekin pidin todennäköisimpänä sitä, että kyseessä oli vain hänen omat harhakuvitelmansa.
       Osaston rutiineihin totuttautuminen ei tuottanut ainakaan minulle mitään vaikeuksia. Söin joka päivä sekä aamu- että iltapalan ja olin aina hyvissä ajoin odottamassa sekä isoon ruokalaan lähtemistä että iltalääkkeiden jakamista. Iltalääkkeen ottamisen jälkeen menin yleensä heti nukkumaan, kuten käsittääkseni suurin osa muistakin potilaista. Nukuin yöni sikeästi ja unta kertyi kymmenestä yhteentoista tuntia joka yö. Toisinaan otin myös pienet päiväunet. Saunomaan ja uimaan pääsimme kerran viikossa. Uima-altaassa oli mukava pulikoida muiden potilaiden kanssa, yhden hoitajan vahtiessa meitä.
       Vaikka minulla ei koskaan ollut tunnetta että meitä ”kytätään”, niin hoitajat kyllä tarkkailivat meitä tavallaan koko ajan. Esimerkiksi: halusin aina itse pestä omat eli isäni tuomat vaatteet. Pyykinpesuhuonetta pidettiin lukossa, joten pyysin ensimmäisellä kerralla hoitajaa avaamaan oven ja neuvomaan minua koneiden käytössä. Sain pyykit pestyä ja kuivattua, eikä se sen kummoisempaa ollut. Jollekin muulle se olisi saattanut olla isompikin juttu, jos ei vaikkapa ole milloinkaan edes pessyt pyykkiä tai jos on liian ujo/laiska/lääkitty pesemään itse pyykkiä? Joka tapauksessa, esimerkiksi omatoimisen pyykinpesun voisi kai tulkita jonkinlaiseksi merkiksi toipumisen edistymisestä?


Eräs potilastoverini totesi kerran, että tämä on lepokoti verrattuna vankimielisairaalaan, siellä kun piti olla koko ajan varuillaan. Samainen henkilö kutsui kahden kesken joitain osastomme potilaita ”elämäntapahulluiksi”. Hänen mukaansa heti, kun kyseisillä henkilöillä menee ”vähänkin huonommin”, niin ei muuta kuin taas vapaaehtoisesti osastolle. Sitten sitä voi taas lepäillä, syödä hyvin ja olla tekemättä mitään. Kieltämättä joissain osastomme potilaissa – myös minua kauemmin siellä olleissa – ei näyttänyt missään vaiheessa olevan mitään vikaa. Toisaalta, mistäpä sitä voi koskaan tietää, että mitä toisen ihmisen päässä liikkuu. Tai ei liiku.
       Monet ihmiset tuntuivat kyllä ikään kuin alistuvan kohtaloonsa. Kuten jo mainitsin, olin yksi harvoista, jotka kävivät ulkona kävelemässä tai tekivät muutenkaan yhtään mitään ”ylimääräistä”. Jotkut potilaat tuijottivat päivittäin tuntikausia televisiota ja/tai räpläsivät puhelimiaan. Yhdellä potilaalla oli peräti kannettava tietokone mukana. Tiedä sitten kuinka paljon kyse oli sekä ongelmien määrästä että laadusta, lääkityksestä, elämänhistoriasta, luonteesta ynnä muusta, mutta jotkut potilaat näyttivät ”laitostuvan” saman tien.
       Mitä osastolla saatuun (ryhmä)terapiaan tulee, niin näin kerran erään hoitajan lähtevän muutaman potilaan kanssa ulos kävelylenkille. Lisäksi olin itse kerran erään potilaskaverini kanssa mukana jossain ryhmäkeskustelussa, jonka järjestämistä potilaskaverini oli pyytänyt hoitajilta jo uudemman kerran (koska semmoinen keskustelutilaisuus oli hänelle kuulemma aiemmin luvattu). Eräs hoitaja johti keskusteluryhmää, meitä potilaita oli saatu paikalla nelisen kappaletta. Hoitaja kyseli meiltä jotain, ja potilaskaverini vastasi / puhui lähes koko ajan – me muut potilaat emme sanoneet juuri mitään. Potilaskaverini tuli (melko varmasti) hieman vainoharhaiseksi keskustelun aikana ja/tai sen jälkeen: huoneesta poistuttuamme hän nimittäin tokaisi minulle heti – tietynlaisella äänensävyllä – että ”taisi tulla puhuttua hieman liikaakin, ei olisi pitänyt tuota kaikkea kertoa”.


Mitä enemmän itse järkiinnyin, niin sitä enemmän aloin kiinnittämään huomiota kaikenlaisiin asioihin. Esimerkiksi potilashuoneiden kaapeissa ynnä muissa kalusteissa oli mielenkiintoisia, aiempien potilaiden piirtämiä ja kirjoittamia juttuja. Ihastelin monesti myös koko sairaalarakennusta, sen arkkitehtuuri oli todella hienoa.
       Yleisen ihmettelyn lisäksi aloin puuhailla kaikenlaista aikani kuluksi. Keitin esimerkiksi porukalle kahvia ruokailujen jälkeen ja pidin kahvihuoneen siistinä. Pelasin välillä yhden kaverini kanssa shakkia ja luin huoneessani kirjoja. Toisinaan katselin kahvi- tai olohuoneessa tovin televisiota vaikken sitä kunnolla nähnytkään, sillä minulla ei edelleenkään ollut silmälaseja. Kävelin silloin tällöin osaston ympäri ja katselin, että mitä potilaat ja hoitajat touhuavat (mutta en enää kiertänyt pakkomielteenomaisesti osastoa ympäri). Tein tarkoituksella monet asiat hieman hitaammin kuin normaalisti, sillä sai hyvin kulutettua aikaa.
       Päivittäiset kävelylenkkini tekivät minulle hyvää myös sen takia, että sain silloin olla aivan yksin. Kävin pari kertaa kävelyllä edellä mainitun potilaskaverini kanssa, mutta hän tuli ulkona toisinaan hieman vainoharhaiseksi, joten lopetin ne siihen. Menin myös silloin tällöin aikani kuluksi maanalaisia yhdyskäytäviä pitkin päärakennuksen kahvilaan, vaikkei minulla yleensä ollut rahaa ostaa mitään.

Eräänä päivänä huonekaverini laski, että hän joutuu ottamaan lääkkeitä yhteensä seitsemäntoista pilleriä per päivä. Kaikki eivät tosin olleet psyykenlääkkeitä/rauhoittavia vaan mukana oli myös muun muassa verenpainelääkettä. Joka tapauksessa, hän oli kieltämättä melko zombiemaisessa kunnossa (ja ymmärsi sen itsekin).
       Eräs kerta kun minut kutsuttiin lääkärin huoneeseen, niin lääkärini ilmoitti minulle, että kolesteroliarvoni ovat hieman kohonneet. Hän määräsi minulle jotain lääkettä kumoamaan tätä minulle annetun psyykenlääkkeen yhtä sivuvaikutusta. Koska olin jo sen verran tolkuissani niin kysyin, että: ”Mitenkäs sitten tämän toisen lääkkeen mahdolliset sivuvaikutukset?”. Vastaus oli, että lääkettä on otettava. Sitten erehdyin kysymään psyykenlääkkeestäni ja sen vaikutuksista minuun. Siihen lääkäri vastasi kuin mantraa hokien: ”Se koostaa sinun vointiasi, se koostaa sinun vointiasi”. Minulle jäi tapaamisestamme tunne, että lääkäri suorastaan suuttui minulle – jostain kumman syystä. Siitä lähtien pidin turpani kiinni enkä kysellyt turhia.
       Lähes kaikki osastomme hoitajat olivat todella mukavia ja hienoja ammattilaisia. Heidän kanssaan olisi voinut jutella milloin tahansa jos siihen olisi tuntenut tarvetta. Eräs hoitaja istui olohuoneessa ollessaan aina samalla paikalla ja potilaat tulivat usein juttelemaan hänelle kaikenlaista. Enemmän tervehdyttyäni aloin ihmettelemään, että miten hän uskaltaa tehdä niin, sillä hänen selkänsä takana oli tilaa ja joskus myös ihmisiä istumassa. Toisaalta, en kertaakaan nähnyt tai kuullut mitään väkivaltaista tapahtuvan meidän osastollamme enkä tuntenut oloani kertaakaan uhatuksi. Satuin näkemään kaksi kertaa, kuinka meidän osastomme isoin hoitaja sai hälytyksen ja ryntäsi hirmuisella kiireellä jollekin toiselle osastolle.


Lääkkeistä vielä sen verran, että kerran hoitohenkilökunta tulkitsi erään tilanteen väärin ja toimi sen mukaisesti.
       Pelasin yhden kaverini kanssa kaksi tiukkaa shakkipeliä. Kumpikin peli kesti kauan ja kaverini voitti niistä molemmat. Asia ei minua suututtanut, vähän vain harmitti se, että olin turhaan kiirehtinyt toisen pelin loppupuolella. Lähdin käymään nopeasti vessassa kusella, menisin sen jälkeen kaverini kanssa tupakalle. Halusin heti aluksi pestä hikiset käteni, ja siinä samalla reiteni osui vahingossa vessanpöntön reunukseen ja -kanteen. Molemmat heilahtivat alas ja siitä kuului tietenkin aikamoinen paukahdus. Hoidettuani vessa-asian avasin oven – ja siinäpä olikin heti hoitaja odottamassa. Hän ilmoitti, että minulle olisi nyt lääkkeidenjako. Ihmettelin asiaa mielessäni, sillä oli päivä ja minulle annettiin lääkkeeni ainoastaan iltaisin. Seurasin silti hoitajaa kiltisti lääkkeidenjakohuoneeseen. Siellä meille molemmille shakinpelaajille annettiin jokin pilleri.
       Kävin kaverini kanssa tupakalla, ja sen jälkeen aloimme pelaamaan kolmatta shakkipeliä. Siitä ei tullut jonkin ajan kuluttua enää yhtään mitään: jokaisen siirron miettimiseen kului aikaa noin ikuisuuden verran. Mieleni oli kuin sulaa vahaa, ja jonkin ajan kuluttua aloin nauramaan melko lujalla äänellä. Olin juuri huomannut, että meillä on shakkilaudalla yhteensä kolme lähettiä, ja jokainen niistä oli jollain pelilaudan valkoisista ruuduista. Kun naurukohtaukseltani kykenin, niin huomautin asiasta kaverilleni. Hän alkoi myös nauramaan. Lopetimme pelaamisen siihen, ja ainakin minä menin heti omaan huoneeseeni. En muista mitä sen jälkeen tapahtui, menin kai sänkyyn.
       Vaikka tuossa ei sinänsä mitään vahinkoa tapahtunut, niin eipä ole enää myöhemmin naurattanut niin paljoa. Psykiatrisessa sairaalassa potilaalla on lääkkeiden suhteen tasan kaksi vaihtoehtoa: joko otat sinulle määrätyt lääkkeet tai ne annetaan sinulle.


Ennen osastolta poispääsyä kävin kolme kertaa isäni luona lomalla. Ensimmäinen lomani oli joulukuun puolivälin paikkeilla, olin silloin ollut osastolla kolme ja puoli viikkoa. Kyseessä oli päiväloma eli loma-aika oli aamusta alkuiltaan. Isäni sekä haki minut osastolta että toi minut sinne takaisin. Toinen lomani, yön yli kestävä yöloma, oli puolisen viikkoa myöhemmin. Lähdin omatoimisesti bussilla Heinolaan ja isäni tuli minua bussiasemalle vastaan. Menin sinä iltana jo kuuden maita nukkumaan ja nukuin sikeästi kellon ympäri. Seuraavana päivänä isäni vei minut takaisin sairaalaan. Joulu 2012 vierähti mielisairaalassa mutta mitäpä tuosta, on sitä huonompiakin jouluja ollut – ja kokemus se sekin. Hieman ennen uutta vuotta lähdin jälleen bussilla isäni luo Heinolaan, tällä kertaa yhteensä kolmisen päivää kestävälle kotilomalle. Uuden vuoden aattona 2012 menin nukkumaan jo iltayhdeksältä ja nukuin kellon ympäri.
       Lomien aikana ei tapahtunut sinänsä mitään kummoista, kunhan vain muun muassa katselin televisiota, luin kirjoja, kävin kävelyillä ja nukuin paljon. Olen näin jälkikäteen ajateltuna ollut kyllä aikamoinen zombie, en paljoa lomistani edes muista vaikka ne kestivät yhteensä kuutisen vuorokautta. Joka tapauksessa, paluumatka Lahteen ei varsinkaan viimeisellä kerralla tuntunut yhtään mukavalta, mutta pakkohan sinne oli takaisin mennä.


Olin kolmannen lomani jälkeen yhä enemmän omissa oloissani. Juttelin ainoastaan toisen huonetoverini ja kahden muun kaverini kanssa, sillä minusta oli alkanut tuntumaan siltä, että tulen uudestaan hulluksi jos olen muiden potilaiden kanssa liikaa tekemisissä. Pidin matalaa profiilia ja toivoin hartaasti, että pääsisin mahdollisimman pian pois koko laitoksesta. Minua ei kiinnostanut puhua lääkärin kanssa osastolta kotiutumisesta aiemmin mainitun lääke-episodin sekä erään toisenkin tapauksen takia.
       Oli ollut kolmannen lomani lähtöpäivä, minun oli tarkoitus lähteä bussilla Heinolaan puolenpäivän jälkeen. Me potilaat olimme tuttuun tapaan kokoontuneet ulko-oven luo ruokalaan lähtöä varten. Yllättäen eräs hoitaja käski minun mennä lääkärin huoneeseen. Heti huoneeseen astuttuani lääkäri äyskäisi minulle, että: ”Et sitten käytä yhtään päihteitä loman aikana”. Vastasin, että: ”No en tietenkään”. Lääkäri vielä toisti määräyksensä, en saisi ottaa mitään uutena vuotenakaan, en edes yhtä olutta. Tämä oli lääkärikäynnin koko tarkoitus. Sitten sain luvan lähteä syömään. Poistuin huoneesta sekavin tuntein ja liityin takaisin potilasparveen. Pari tervejärkisempää potilastoveriakin kummasteli syytä lääkärin huoneessa käymiseen nyt, juuri ennen lounaalle lähtöä. Yksi potilaskavereistani tokaisi, että: ”Tuo oli kyllä lyhyin lääkärikäynti ikinä”. Sitten lähdimmekin jo syömään. Ehkä lääkäri tarkoitti vain minun parastani. Minulle ei hänen käytöksestään tosin sellaista vaikutelmaa jäänyt.
       En siis halunnut keskustella lääkärini kanssa yhtään mistään, en ellei ollut aivan pakko. Lisäksi luulin, että olen osastolla pakkohoidossa. (Sain tietää vasta paljon myöhemmin, että virallisesti olinkin ”toimitettu vapaaehtoiseen osastohoitoon”.) Tilanteeni oli siis hieman kuin Catch-22: jos kerron haluavani lähteä kotiin, niin se ei onnistu, sillä olen pakkohoidossa mielisairaalassa. Jos en pyydä päästä kotiin, niin en ole vielä tarpeeksi terve, joten pysyn osastolla. Olin onneksi sanonut kolmannen lomani lopulla isälleni, ajaessamme takaisin sairaalalle, että: ”Haluaisin sieltä jo pois, olo tuntuu hieman turvattomalta kaikkien niiden hullujen kanssa”. Liioittelin asiaa – tai suorastaan valehtelin – aivan tarkoituksella. En tiedä mainitsiko isäni asiasta lääkärille ja/tai hoitajille mitään, omaisilta kyllä aina tiedusteltiin, että miten loma oli sujunut. Lisäksi toki hoitajatkin olivat tarkkailleet minua ja kaikki lomat sujuivat ongelmitta.

Joka tapauksessa, kolme päivää viimeisen lomani jälkeen pääsin lähtemään pois mielisairaalasta.


Hieman ennen poispääsyäni eräs hoitaja halusi jutella kanssani huumeista (”Päivystyksessä kannabis + ja bentsot + ”). Kerroin hänelle rehellisesti, että olin polttanut kannabista ollessani Brysselissä. Lisäksi kerroin, että olin kokeillut muutama kuukausi aiemmin – tarkemmin sanottuna tammikuussa – kahdesti LSD:tä ja kerran pienen määrän sieniä. Hoitaja teki joitain muistiinpanoja jollekin lapulle. Bentsoista eli bentsodiatsepiineistä, joita en ikipäivänä ole ottanut, hän ei kysynyt mitään. En tuolloin itse edes tiennyt, että niitä oli annettu minulle jossain / joissain vaiheessa.


Pääsin pois Päijät-Hämeen keskussairaalan psykiatrian osastolta ✖ tammikuun alussa 2013. Olin ollut osastolla potilaana yhteensä kuusi viikkoa. Pääsääntöisesti olin saanut hyvää hoitoa: omasta mielestäni turvallisen ja rauhallisen toipumispaikan, monipuolista ja maittavaa ruokaa sekä paljon lepoa. Halutessani olin voinut jutella sekä muiden kohtalontovereiden että mukavien hoitajien kanssa, joten kaiken kaikkiaan, eipä siellä hullumpaa ollut olla.
       Omalla aktiivisuudellani – sekä kahdella saamallani sattumaterapiasessiolla – oli tärkeä merkitys toipumiseeni. Minulle määrättyjen lääkkeiden mahdollisista vaikutuksista tokenemiseeni en osaa sanoa muuta kuin sen, että alkuvaiheessa ne saattoivat tulla tarpeeseen. (Mutta kärjistetysti sanottuna: jos ihmisellä törröttää päässään naula, niin mikään lääkemäärä maailmassa ei asiaa muuksi muuta.)

Itse kokemuksen sekä lähtöpäivänä vaatevarastolta saadun talvitakin lisäksi sain mukaani muitakin matkamuistoja. Eräs henkilö oli piirrellyt parin ensimmäisen viikkonsa aikana kuvia, joissa toistui aina sama uskonnollinen teema (kuvien seassa tai niiden alla oli myös latinan kielen tapaisia sanoja). Hän antoi niitä minulle mukaan noin kymmenisen kappaletta, ja sain eräältä toiseltakin potilaalta mukaani pari piirustusta.

Ulos maailmaan

Isäni kävi hakemassa minut lounaan jälkeen ja lähdimme autolla Heinolaa kohti. Tuntui mahtavalta olla pitkästä aikaa vapaana. Maailmakin näytti tavallaan erinäköiseltä nyt kun sai niin sanotusti tehdä mitä halusi: ei tarvinnut esimerkiksi kysyä keneltäkään lupaa jos halusi lähteä ulos kävelylle.

Parin päivän jälkeen menin ostamaan itselleni uuden kännykän ja otin siihen tuliterän liittymän. Ei mennyt kauankaan, kun eräs poliisi soitti minulle. Sovimme tapaamisajan poliisilaitokselle. Muutaman päivän kuluttua kerroin kuulustelussa lyhyesti siitä, mitä olin huvilalla touhunnut. Poliisi kirjasi kaiken ylös. Sitten luin ja allekirjoitin kertomukseni. Otin kuulusteluun mukaan joulukuun B1-lääkärinlausunnon, en ollut vielä tuolloin saanut loppulausuntoa itselleni. Poliisi piti B1-lausunnon mukana tuomista hyvänä ideana ja otti siitä kopion. Sain vasta nyt kuulustelussa varmuudella tietää, että kenen huvilalla olin ollut.
       Kävin myös työvoimatoimistossa sekä Kelassa pistämässä paperihommat rullaamaan, sairaslomaa minulla olisi ainakin helmikuun loppuun saakka. Kelassa käydessäni satuin törmäämään samalla osastolla olleeseen potilastoveriin. Hän tunnisti minut ja tokaisi aulassa heti kovaan ääneen: ”Ai ne on päästäny sinutki sieltä vapaaks?!”. Silloin kyllä hieman hävetti.

Käväisimme isäni kanssa Helsingissä hakemassa rinkkani, siskoni oli noutanut sen Helsinki-Vantaan lentoasemalta jossain vaiheessa. Suurin osa tavaroistani oli selvinnyt reissusta. Eniten minua jäi harmittamaan monessa mukana olleen ja aivan tolkuttoman hyvän vaellustelttani katoaminen. (Muistan selkeästi sen olleen vielä Brysselin lentoasemalla kiinni rinkassani, eri kohdassa kuin mihin minä itse sen aina laitoin.) Vanhat varasilmälasini olivat onneksi tallessa. Parin seuraavan päivän ajan – linssien hieman vääristä arvoista huolimatta – minusta tuntui likimain siltä, kuin olisin saanut näkökykyni takaisin.
       Käytin siskoni luona nettiä ensimmäistä kerran lähes kahteen kuukauteen. En ollut kaivannut verkossa roikkumista oikeastaan yhtään, oli ollut hieman muuta ajateltavaa. Facebookissa seinälleni oli kirjoitettu sekä Heinolassa katoamisestani että löytymisestäni. Julkaisin lyhyen päivityksen, jossa kerroin tulleeni Brysselissä hulluksi, päässeeni juuri sairaalasta, voivani ihan hyvin, ja että asuisin jonkin aikaa isäni luona.
       Kuin pisteenä i:n päälle, lähdettyäni siskoni asunnosta ja käveltyäni rappukäytävässä noin kaksi metriä, minua yli kymmenen vuotta palvelleen rinkkani oikean olkahihnan muovinen solki antoi periksi. Se oikein pomppasi irti ja poukkoili portaikossa alakertaan saakka. (Ongelman sai toki väliaikaisesti korjattua kunnon solmulla.) Eipä sinänsä, en ollut suunnitellutkaan lähteväni vähään aikaan yhtään minnekään, olihan tuo ollut sen verran hullu reissu.


Asustelin siis isäni omakotitalossa ja nukuin yhä noin yksitoista tuntia per yö. Lukemisen, TV:n katselun ja tietokoneen käyttämisen lisäksi kävin joka päivä pitkillä kävelylenkeillä musiikkia kuunnellen. En ollut ennen hulluksi tulemista kuunnellut koskaan radiota kävelylenkeillä, mutta nyt se tuntui tavallaan tarpeelliselta, sain ikään kuin olla omassa rauhassa – tai kuplassa. (Musiikin kuuntelu ulkona ollessa jatkui usean kuukauden ajan ennen kuin lopulta luovuin siitä.)
       Brysselistä tuli postitse kolme laskua kahdesta mielisairaalavisiitistäni. Yhteensä maksettavaa kertyi kuitenkin vain hieman päälle sata euroa, mahdollisesti erään Rotterdamin Merimieskirkon työntekijän ansiosta. Kyseinen henkilö oli varoittanut isääni etukäteen, että postitse saattaa tulla laskuja useiden satojen eurojen edestä. Maksoin kaikki kolme laskua enkä perehtynyt asiaan sen tarkemmin. Olin todella helpottunut siitä, että maksettavaa kertyi niin vähän.


Vaikka olinkin nyt vapaalla jalalla, niin minun piti edelleen ottaa yhtä psyykenlääkettä – ja sitä toista lääkettä kolesteroliarvojen takia. Lääkärin määräyksestä minun piti käydä myös noin viisi kertaa päihdeterapeutin luona.

Terapeutin saaman loppulausunnon mukaan oli tapahtunut seuraavaa: ”Kyseessä 34-vuotias mies, jolla ei aiempaa psykiatrista hoitohistoriaa. Potilas ollut syksyn Brysselissä merimieskirkossa töissä. Itsellä syksyn tapahtumista osittain hatarat muistikuvat. Jossain vaiheessa käyttänyt hallusinogeenisia sieniä ja LSD:tä. Marraskuussa viettänyt syntymäpäiväänsä, jonka yhteydessä päihteidenkäyttöä. Käytös muuttunut sekavaksi. Heinolassa asuva isä oli hakenut hänet kotiin. Potilas kuitenkin karannut isän luota ja löytyi Heinolasta pelkkä peiton riekale yllään. Itse ei tätä tapahtumaa tai siihen johtaneita syitä muista. Toimitettu vapaaehtoiseen osastohoitoon. Hoidon alkuvaiheissa kuvannut pelkotiloja siitä, että ihmiset haluaisivat satuttaa häntä. Näköharhoista kysyttäessä kertonut jonkinlaisia vääristymiä olleen. Tulotekstissä maininta ääniharhoista, mutta osastolla ollessa ei näitä ole kuullut. Tullessa seulassa kannabis + ja bentsot + ”.

Kyseinen terapeutti oli kyllä mukava ja hyvää tarkoittava henkilö, mutta hän ei missään vaiheessa kysynyt minulta yhtään mitään koko siitä ajasta, jonka vietin Brysselissä. Emme myöskään käyneet lääkärin kirjoittamaa loppulausuntoa yhdessä läpi (olin itsekin saanut sen postitse hieman ennen ensimmäistä tapaamistamme). Lähinnä vain juttelimme niitä näitä ja hän sanoi useaan otteeseen, että minun ei enää koskaan pidä polttaa kannabista, sillä muuten voin saada siitä uudestaan psykoosin. Voihan se niinkin olla. En vähättele minkään päihteen tai huumausaineen potentiaalisia vaaroja – ja ihmisestä riippuen voi olla parempi jättää ne kokonaan rauhaan. Minusta tuntui kuitenkin siltä, että pimahtamiseni laittaminen yhden ainoan asian piikkiin oli melko ajattelematonta. Elämänhistoriastani, silloisesta elämäntilanteestani ja nyrjähdystä edeltävistä tapahtumista ei puhuttu mitään, syy oli kannabiksessa.
       Mielestäni oli myös jokseenkin outoa, ettei päihdeterapeutti puhunut tai kysynyt sienistä tai LSD:stäkään mitään, ei vaikka loppulausunnossa oli diagnoosina ”hallusinogeenien käytön aiheuttama psykoottinen häiriö, sekamuotoinen”.

Joka tapauksessa, noin viiden terapiakerran jälkeen – ja annettuani negatiivisen huumenäytteen – minua ei määrätty enää minnekään muualle. Olisin (kai?) halutessani voinut saada ajan jollekin terapeutille tai vastaavalle, mutta en tuntenut siihen minkäänlaista tarvetta. En myöskään edes harkinnut lähteväni mihinkään vertaistukiryhmään tai vastaavaan – jos sellaisia olisi ollut? –, se ei tuntunut yhtään minun jutultani.
       Olin jo aiemmin saanut puolittaa päivittäin ottamani psyykenlääkkeen määrän. Muutama päivä viimeisen päihdeterapiakerran jälkeen sain halutessani lopettaa lääkkeen ottamisen kokonaan. Tein niin, ja olin viimeinkin täysin vapaa. Kieltämättä seuraavat noin kaksi vuorokautta minulla oli hyvin outo / epästabiili olo, mutta sitten se meni ohi. En ole sen jälkeen ottanut enkä ole tuntenut minkäänlaista tarvetta ottaakaan yhtään mitään psyykenlääkkeitä.

Takaisin alkuun

Maaliskuun puolivälissä 2013 muutin koko omaisuuteni – eli rinkassa olevien tavaroiden kanssa – takaisin Jyväskylään, sattumoisin saman kaverin alivuokralaiseksi, jolta olin saanut idean lähteä Brysseliin. Ensimmäisten päivien ajan pysyttelin hyvin tiiviisti kotona, pienessä kaupungin vuokrayksiössäni. Epäonnistumisen ja häpeän tunne oli aluksi valtava. Tunsin myös runsaasti syyllisyyttä huvilalla sekoilusta. Hoidin kaupungilla vain pakolliset Kela- ynnä muut asiat. En yhtään pitänyt kaupungilla liikkumisesta, siellä näki paljon ihmisiä. Olisin vain halunnut olla yksin kotona.

Olin soittanut Merimieskirkolle pian sairaalasta poispääsyni jälkeen. Heillä oli kuitenkin ollut juuri viikkopalaveri kesken, joten emme montaa sanaa vaihtaneet. (Tosin juuri sen takia heille siihen aikaan soitinkin, koska olisi luullut heillä olevan parhaiten aikaa silloin kun rakennuksessa ei ole asiakkaita.) Arkailin ottaa heihin uudestaan yhteyttä. Eräs merimieskirkkolainen lähetti minulle mukavan viestin Facebookissa joitain viikkoja myöhemmin, mutta muuten heistä ei kuulunut mitään.
       Ystäväni eivät tavallaan olleet moksiskaan mielisairaalareissustani, toki aikamoinen huoli oli ollut monellakin ihmisellä odysseiani aikana. Olin iloinen siitä, että läheisistä ihmisistä ainoastaan isäni oli nähnyt minut siinä kunnossa missä olin ollut.
       Muutaman päivän synkistelyn jälkeen aloin jälleen käydä pitkillä kävelylenkeillä, musiikkia kuunnellen. Aloin myös antamaan terapiaa omalle pääkopalleni. En tosin löytänyt internetistä englanniksi enkä suomeksi yhtään järkevää ex-hullun kertomusta siitä, että miten hän oli hulluutensa kokenut. Lähes kaikki tarinat jotka onnistuin löytämään, olivat lyhyitä, erittäin sekavia, niihin liittyi usein väkivaltaa eikä niissä ollut syvyyttä juuri nimeksikään.
       Joka tapauksessa, itseterapian eli asioiden miettimisen lisäksi puhuin tapahtuneesta välillä parin ystäväni kanssa. Asiasta kertominen auttoi kyllä jonkin verran, mutta se oli samalla myös hieman turhauttavaa, sillä ystäväni eivät olleet kokeneet mitään vastaavaa. Toisaalta, kun puhuin asiasta kerran yhdelle tutulleni, niin tilanne alkoi hyvin pian tuntua lähinnä siltä, kuin olisin yrittänyt selittää kalalle kierreportaiden käyttötarkoitusta.


Kesäkuun puolivälissä 2013 sain kirjeen Salpausselän syyttäjänvirastolta. Vaikka kaikista syytteistä luovuttiin – josta olin jo etukäteen ollut melko varma – niin asia painoi silti mieltäni. Näytin kirjeen yhdelle ystävälleni joitain päiviä myöhemmin. Hän ikään kuin lohdutti minua sillä, että yhtenä syyttämättäjättämispäätökseen vaikuttaneista seikoista oli se, että huvilan omistaja ”ei ollut toimittanut kehotuksista huolimatta yksilöityä selvitystä kärsimistään vahingoista ja niiden määristä”. Tämä ja se, mitä poliisi oli kertonut minulle kuulustelussa – kysyttyäni miten huvilan omistaja oli koko asiaan suhtautunut – helpotti oloani aavistuksen verran.
       Lähetin kesän aikana tekstiviestin yhdelle mielisairaalakaverilleni, hän oli antanut minulle puhelinnumeronsa lähtöpäivänäni. Kerroin lyhyesti, että minulla menee ihan hyvin enkä ole popsinut mitään lääkkeitä enää pitkään aikaan. Hän vastasi, että hänellä ei mene hyvin: hän oli muun muassa lihonut paljon ja popsi edelleen montaa eri lääkettä. [Tämän enempää emme olleet yhteyksissä.]


Elokuun alkupuolella eräs kaveri soitti minulle ja kertoi, että olin päässyt uutisiin. Eräs roskajulkaisu oli kuvaillut huvilalle murtautumista ja kertonut kihlakunnansyyttäjän päätöksestä. Juttu levisi, ja päivän mittaan monet sanomalehdet kertoivat tapauksesta verkkosivuillaan. Uutisointi oli joka lehdessä hieman erilaista. Myös uutisen kommentointi verkossa oli aikamoista, paljon tunnuttiin tietävän toimittajien kirjoittamien lauseiden perusteella. Uutisiin joutumisesta, vaikka nimeäni ei mainittukaan, tuli hyvin surkea olo joksikin aikaa.
       Joitain viikkoja myöhemmin sainkin sitten todella makeat naurut selaillessani nettiä: sen erään paikallislehden verkkosivujen uumenista löytyi yhä katoamisestani tehty tiedotus. Se oli seuraavanlainen: ”Kadonnut osoitteesta x kello y.yy noin 30-vuotias mies, joka on normaalivartaloinen, kalju ja pukeutunut päiväpeittoon”. Lisäksi pyydettiin havaittaessa ottamaan välittömästi yhteyttä poliisiin. Tähän ihmiset olivat kommentoineet muun muassa että ”toivottavasti kaveri löytyy” ja ”kuulostaa siltä kuin kaveri olisi saanut hermoromahduksen”. Joku oli myös kirjoittanut, että ”kuva olisi hyvä niin löytyisi nopeammin”. Tuohon lausahdukseen oli reagoitu ja kommentoitu monin eri tavoin.

Lopulta kommentointi oli loppunut siihen, kun joku oli tokaissut: ”En tiedä millaista meno Heinolassa yleensä on, mutta jos tuntomerkit ’kalju ja pukeutunut päiväpeittoon’ eivät riitä niin huh huh”.

Kirjoittamisesta

Syksyllä 2013 ylenin alivuokralaisesta päävuokralaiseksi kun kaverini päätti, että hän ei tule takaisin Jyväskylään vaan jää Tampereelle. Se kevensi oloani, olin ollut hieman huolissani siitä, että voinko jäädä asuntoon vai en. Olin sinänsä toki toipunut jo aikaa sitten, mutta toisaalta hulluuteni aikaiset tapahtumat pyörivät yhä päivittäin mielessäni. Yksi ilta aloin humalapäissäni kirjoittamaan eräistä hulluuteni aikaisista tapahtumista. Seuraavana päivänä luin kaiken mitä olin kirjoittanut. Sitten tein ison vihkon aukeamalle aikajanan ja kirjoitin siihen avainsanoja kaikesta siitä mitä oli tapahtunut (olin maailmanympärimatkani loppupuolella toiminut vastaavalla tavalla). Ymmärsin, että minun pitää käydä koko asian huolella läpi ja että kirjoittaminen olisi siihen (minulle) luontevin tapa.

Hulluudestani kirjoittaminen ei tuntunut mitenkään ahdistavalta tai muutenkaan negatiiviselta, joistain asioista oli toki helpompi kirjoittaa kuin toisista. Välillä minun piti käydä läpi muitakin asioita elämäni varrelta, ei pelkästään hulluuttani. Elämäkin jatkoi kulkuaan. Minulle muun muassa tehtiin kolme selkäleikkausta, kävin eri koulutuksissa sekä työharjoitteluissa, ja asuin parissa muussakin kaupungin vuokra-asunnossa. Kirjoittaminen muuttui ensimmäisten viikkojen jälkeen melko kausiluontoiseksi, ja koko kirjoitusprosessiin sekä kirjeen tekstin hiomiseen meni lopulta useampi vuosi (syksy 2013 – kevät 2018).

Loppusanat

En ollut ennen hulluksi tulemista sen mahdollisuutta paljoa pohtinut. Oletin olevani sen verran kokenut ja kovakalloinen, että se ei voi minulle tapahtua. Toisin kävi. Mietin toki vuosien mittaan paljon sitä, että miksiköhän pääni oikein nyrjähti. Nykyisin en enää vaivaa asialla päätäni, mutta luulisin, että yhtenä suurena tekijänä olivat noin kolmen kuukauden huonot ja aina vain vähenevät yöunet. Elämäntilanteeni on myös vaikuttanut asiaan, varsinkin kaikenlaisen stressin ja kiireen takia sekä oman ajan / rauhan vähyyden suhteen.
       Lisäksi soppaan tulee mukaan ainakin se elokuvaillan tapahtuma sekä työkavereideni syntymäpäiväyllätys, joka todellakin yllätti minut aivan totaalisesti, kaksi kertaa. Sinä yhtenä hetkenä ajattelemani lause: ”Mitä minä nyt olen tehnyt väärin?”, on itselleni hyvinkin merkityksellinen, liittyen lapsuuteeni ja elämänhistoriaani. Toki halutessaan voi ajatella, että olin jo x aikaa ennen syntymäpäivääni alkanut tulla/tullut hulluksi. Niin tai näin, sisäisen ajatusmaailmani ja ulkoisen käyttäytymiseni muutos syntymäpäivänäni oli todella valtava.

Mitä kannabikseen tulee, niin poltin sitä vanhalla asunnollani lähes päivittäin, useamman viikon ajan. Merimieskirkolle muuttamisen jälkeen – eli kahden ja puolen viikon aikana – poltin kannabista kolmena päivänä, viimeisen kerran noin vuorokausi ennen pimahdusta. Jos haluaa, niin koko kuperkeikan voi toki laittaa huumeilla pakettiin, silloin asia on ainakin yksinkertainen ja selvä. Loppujen lopuksi en tiedä, että miksi tulin hulluksi – tosin eipä tiedä kukaan muukaan.

Mitä huumausaineisiin yleisesti tulee, niin nuorena suhtauduin niiden käyttämiseen erittäin kielteisesti (toki myös muun muassa niiden valmistamiseen ja myymiseen voi liittyä kaikenlaista, maasta ja aineesta riippuen). Asenteeni muuttui vuosien saatossa ja ennen sekoamistani suhtauduin huumeisiin, tai siis kannabikseen, melkeinpä ihannoivasti. En enää.
       Lääkärin 18.12.2012 kirjoittamassa B1-lausunnossa sairautenani on vielä ”F29 Määrittämätön psykoottinen häiriö”. Olin tuolloin ollut sairaalassa kaksikymmentäkuusi päivää. Tammikuun alussa kirjoitetussa loppulausunnossa – eli huumehaastattelun jälkeen – hulluuteni diagnoosina on ”F16.56 Hallusinogeenien käytön aiheuttama psykoottinen häiriö, sekamuotoinen”. Olisi kyllä mielenkiintoista kuulla perustelut tuolle diagnoosille. Mitä jos en olisi kysyttäessä kertonut sienistä ja LSD:stä, joita olin siis kokeillut noin kymmenen kuukautta ennen flippaamistani? F12.5, F12.7 vai jokin muu lokero?


Lääkärin 18.12.2012 kirjoittaman B1-lausunnon tekstiä, tammikuun 2013 loppulausunnon kertomusta ja itse reissua on näin potilaan näkökulmasta varsin mielenkiintoista vertailla keskenään. Hoitohenkilökunta on ollut esimerkiksi Brysselin tapahtumien suhteen paljolti sen varassa, että mitä isäni on heille kertonut. Isäni on vastaavasti tiennyt tapahtuneesta ainoastaan sen mitä hänelle on kerrottu. [Tähän ja huhuihin liittyvä paras juttu – jonka kuulin eräältä henkilöltä erään kerran – oli se, että saisin kuulemma olla onnellinen siitä etten saanut tikaria kurkkuuni juoksennellessani alasti pitkin Brysselin katuja, sillä ”niille” alastomuus on niin suuri tabu. Hmm, miksi juuri tikari? Ketkä ”ne”? Jänniä yksityiskohtia, tuohan kuulostaa suoraan sanottuna aivan... päättömältä.]
       Minulla ei ole selkeitä muistikuvia siitä, että mitä olen hoitajien tai lääkäreiden kysymyksiin vastannut. Kokemukseni perusteella kysymyksiin vastaaminen on riippunut monesta eri tekijästä. Tiivistetysti sanottuna: kuka on kysynyt mitä ja miten, missä paikassa ja millaisessa tilanteessa, on hulluuteni senhetkisestä muodosta ja harhojeni määrästä riippuen tuottanut jonkinlaisen vastauksen – tai sitten ei. On varmasti aikamoinen työ sen selvittämisessä, että mitä toisen ihmisen päässä liikkuu. Jos liikkuu.


Kaiken kaikkiaan hulluksi tuleminen on helposti yksi elämäni rankimpia ja pahimpia kokemuksia, eikä siitä tokeneminenkaan mitään herkkua ollut. Kaiken hulluuteni aikana ja sen jälkeen tapahtuneen huomioon ottaen, pahinta oli tietenkin se, että menetin järkeni/mieleni. Jos en olisi siitä toennut, niin mitäpä väliä millään muilla seikoilla edes olisi?

Hassua sinänsä, hulluksi tuleminen on loppujen lopuksi helposti myös yksi elämäni parhaita tapahtumia, en vaihtaisi sitä mihinkään. Kuten aiemmin mainitsin, olen aina ollut utelias ja ihmetellyt elämää, joten siinä mielessä hulluksi tuleminen sopi minulle hyvin. (En silti voi suositella sitä kenellekään.)

Toisinaan, maailmanmenoa katsellessa, puntaroin leikilläni kahta ajatusta. Ensinnäkin: olinkohan minä ennen hulluksi tulemistani terve vaiko mielipuoli? Toiseksi: pääsinköhän minä sittenkään ikinä pois mielisairaalasta, vai passitettiinko minut vain koko planeetan kattavalle avohoito-osastolle? Noh, samapa tuo, viihdyn täällä hyvin :o)

Siinäpä se.


Terveisin Miro Sulkumäki


PS. Voit pitää poliisisetien minulta varastaman päiväpeiton.

PPS. Kirjoitin tämän runon tapaisen jutun puolisen vuotta mielisairaalasta poispääsyn jälkeen.


Lasi

Maailmassa tehtynä lasista
varo jokaikistä askelta
ettei hauraisiin kohtiin
ilmesty uusia halkeamia

Kunnioita sanoja lasimestareiden:
he tietävät kyllä parhaiten
kuinka rakentaa talo turvallinen
ja huoneeseesi lattia ikuinen

Mutta syystä tuntemattomasta
et vain voi pysyä paikalla;
ihmettelet, mitäköhän lienee
tuon taivaanrannan takana?

Kerran putoat kuitenkin
mastosta veneesi lasisen
sen kanteen täysin särkyen
ja vasta silloin oivaltaen

että maailma vieras ja lasinen
olikin vain heijastusta
sinun omien ajatuksien


Nekin vain lasista,
mutta niin rakkaasta.

Kuva 13. Kuva kirjoittajasta. [Ei sama kuin kirjeessä, tämä on heinäkuulta 2018. Kuvan otti Mirva.]

Liitteet

Liite 1. Lääkärinlausunto B 1, 18.12.2012.

Liite 2. Loppulausunto, 7.1.2013.

Liite 3. Salpausselän syyttäjänviraston päätös syyttämättä jättämisestä, 13.6.2013.

Palaute, yhteystiedot...

Sosiaalinen media = itse lopetin soman... siis somen käyttämisen 2016, mutta tästä nettisivustosta saa toki kertoa kavereilleen somessa(kin) jos haluaa.
Otan mieluusti vastaan asiallista palautetta ja/tai kysymyksiä sähköpostiosoitteessa: ni.mi ät tutanota.com [Päivitetty 6.1.2024]

Koko kertomus liitteineen tulostettavana / tietolaitteelle tallennettavana PDF-tiedostona löytyy tästä: EHR_20221020.pdf
PDF-tiedosto lisätty lokakuun alussa 2022, sivujen tavutusta viilattu 20.10.2022. Tiedoston koko noin 6 megatavua.

Kertomukseni löytyy myös englanniksi osoitteesta: https://yesmadjourney.net

eihullumpireissu.net -sivuston rekisteröi ja perusti Miro (Oiko)Sulkumäki huhtikuussa 2021.
Viimeisin minieditointi = pilkkujen säätäminen ja vastaava puuhastelu, tapahtui lokakuussa 2022.

Vastauksia joihinkin kysymyksiin
(päivitetty tammikuussa 2022)

1) Miten voit muistaa hulluutesi aikaiset tapahtumat noin hyvin?

Verrattuna mihin? Siihen että en muistaisi niitä? Kuten jo tekstissä mainitsin, en tiedä mitään muiden ihmisten hulluuksista, ja olen tullut itsekin hulluksi ainoastaan yhden kerran. Toisin sanoen, minullakaan ei ole mitään mihin voisin hulluuteni muistamista verrata – ainakaan vielä ;)

Erinäisistä syistä johtuen olen pienestä pitäen tarkkaillut paljon ympäristöäni – ja myös omaa käyttäytymistäni. Mitä muistiini tulee, niin se on aina ollut hyvä. Kirjoitin pienenä sekä kirjeitä että pidin päiväkirjaa – miten lie (muun muassa) tämä vaikuttanut muistini ominaisuuksiin? Olin kirjoittanut ennen pimahtamistani kaksi matkakertomusta matkapäiväkirjojeni pohjalta: ensimmäisellä, Britteinsaarten kesän 2004 reissulla, kirjoitin matkapäiväkirjaani paljon. Lopullinen – eli nettisivujeni teksti – on lähes identtinen sen kanssa. Toisesta, maailmanympärireissustani 2007-2008, raportoin matkan aikana nettiin. Matkapäivistä 222. ––> 317. kirjoitin tosin vasta palattuani Suomeen – joidenkin valokuvien ja varsinkin matkapäiväkirjaani kirjoittamieni avainsanojen perusteella.

Jos tarkoitus oli kysyä sitä, että onko kertomukseni totuudenmukainen vai ei, niin 1) ”Kerron rehellisesti lähes kaiken mitä tapahtui hulluksi tultuani, se on vähintä mitä voin tehdä”, ja 2) joko luotat minuun, tai sitten et. Ymmärrän kyllä että muistot saattavat alkaa ajan mittaan muovautumaan, mutta tuo oli kyllä niin intensiivinen kokemus, että muistan sen (kai) koko loppuelämäni ajan. Lisäksi, jätin – muistamiseen liittyen – pois ainoastaan pari melko yhdentekevää sattumusta, joiden kaikista yksityiskohdista ja/tai tarkasta tapahtuma-ajasta en ollut täysin varma.


2) Oliko sinulla ollut aiemmin mielenterveysongelmia?

Ei. Asiasta on maininta Lääkärinlausunto B 1:ssä, ”Kyseessä 34-vuotias mies, jolla ei mitään aiempaa psykiatrista hoitohistoriaa. Ei myöskään aiempaa psyykkistä oireilua.” sekä lääkärin Loppulausunnossa: ”Kyseessä 34-vuotias mies, jolla ei aiempaa psykiatrista hoitohistoriaa.”


3) Miten sinulla on mennyt hulluudesta toipumisen jälkeen?

Mikäpä tässä, ei valittamista. Joitain fyysisiä vaivoja/juttuja on ollut, ei sen kummempaa (esim. ne kolme selkäleikkausta, kuten tekstissä jo mainitsin). Asustelen nykyään noin puolen peninkulman päässä Kuhmon keskustasta ja työskentelen etänä – pysyvästi, on koronapandemia päällä tai ei. Eipä minulla mitään suunnitelmia oikeastaan ole, katsotaan mitä tapahtuu. (Kerroin muuten pomolleni jo työharjoittelujakson aikana sekä hulluushistoriastani että tästä nettisivustosta.)

Jos tarkoitus oli kysyä sitä, että jäinkö jollain tavalla ja/tai olenko edelleen sekaisin, niin käsittääkseni olen aivan kunnossa. (Miten kukaan voi edes tietää olevansa täysijärkinen? ;) ) Ainakaan ystäväni eivät huomaa minussa mitään eroa, tosin hmm, ehkäpä he ovat menneet sekaisin? Mene ja tiedä, mutta en siis ole popsinut yhtään mitään lääkkeitä, en ole käynyt missään (netti)ryhmissä, psykiatreilla tai terapioissa: tämän kertomuksen kirjoittaminen oli minun terapiani. (Muiden ihmisten hulluudesta toipumisiin en osaa sanoa mitään.)


4) Millaiselta elo nyt kaiken tapahtuneen jälkeen tuntuu, onko esimerkiksi elämänasenteesi muuttunut?

Lyhyesti sanottuna elämä tuntuu aiempaa seesteisemmältä.


5) Pelkäätkö sitä, että tulisit uudestaan hulluksi?

En. Jos tulisin uudestaan hulluksi, niin sitten tulisin uudestaan hulluksi. Ajattelen asiaa siltä kannalta, että tulihan tuota jo aika tavalla hulluteltua, eiköhän tuo nyt yhdelle ihmiselle riittänyt? ;) Lisäksi, jos tulisin uudelleen hulluksi, niin huomaisinkohan sitä silloinkaan? En voi tietää – eli turha murehtia etukäteen. Ensimmäisen kerran perusteella pahin mitä voisi tapahtua olisi se, että kuolisin johonkin, esim. hypotermiaan. Kuten kertomuksessani mainitsin, jonkinlainen perusrauhallinen luonteenpiirre säilyi ylläni – suurimman osan ajasta.


6) Miksi kertomuksessasi esiintyvien henkilöiden niminä on ainoastaan jokin kirjain?

Varmuuden vuoksi. Oletin, että kaikki ihmiset eivät välttämättä haluaisi ”esiintyä” tällaisessa kertomuksessa omilla (etu)nimillään – varsinkaan jos oma nimi sattuu olemaan melko harvinainen.


7) Kuka oli/on (taika)huvilan oikea omistaja?

Sillä ei ole merkitystä, olisin kirjoittanut hänelle kirjeen joka tapauksessa. Enemmän syitä kirjeen kirjoittamiseen ja tämän nettisivuston tekemiseen löytyy Miksi kertoa hulluudestaan? –osiosta.